Raskaus muuttaa kehoa

Näen unta, että alan vuotaa hirveästi verta, ja herään siihen. Kaksi kertaa. Kummallakaan kertaa verta ei ole missään. Kolmannen kerran nukahdettuani vatsani putoaa unessa ja hajoaa kuten vesi-ilmapallot. Herään taas ja huolestun jo tosissani, että kehoni yrittää sanoa minulle, ettei lapsellani ole kaikki kunnossa.
Noustuani huomaan, että olen yöllä purrut huuleni auki. Verenmaku suussa selittänee veriunet. Huvittaa vähän, mutta koko päivän kuitenkin seuraan  vauvan liikkeitä erityisellä tarkkaavaisuudella. Kaikki kunnossa. Samassa kuitenkin ymmärrän, että huoleton elämä on nyt peruuttamattomasti takana päin. Kun huoli lapsesta on näin suuri jo silloin, kun hän on vielä turvassa kohdussani, voin vain kuvitella, mitä se tulee olemaan, kun vauva on syntynyt.  Kipeä lapsi tulee varmasti saamaan minut hysterian partaalle, saati sitten teini, joka ei saavu kotiin täsmälleen sovittuun aikaan.

Vielä minulla on kuitenkin hetki aikaa olla itsekeskeinen ja potea vartaloni muutoksia. Rintani nimittäin ovat alkaneet vuotaa. (!) Ei paljon, mutta sen verran, että huomaan sen, ja saan lietsottua itseni kunnon ahdistuspaniikkiin. Lisäksi kasvanut vatsani on aiheuttanut sen, että jotkin liikesarjat, kuten kenkien pukeminen, ovat muuttuneet hyvin hitaiksi prosesseiksi, joiden aikana puhisen ja huokailen naama irvessä. Mieheni joutuu toistelemaan lauseita "kulta, et sä oo mikään lehmä vaan äiti" ja "kyllä mä pidän sua edelleen seksikkäänä". En muista olleeni näin vartalokeskeinen tai epävarma itsestäni edes teininä.
Toisaalta tämä kertoo ehkä myös keskiraskauden seesteisyydestä. Kun ei ole koko ajan paha olo, eikä vielä satu mihinkään, takertuu helpommin pienempiin asioihin. Täytyi ihan katsoa kännykästä millä viikolla nyt mennään, kun en muuten muistanut. 25+3.


Joulun pyhät ovat olleet ihanan rentouttavia ja olen valituksestani huolimatta nauttinut olostani. Edellisestä päivityksestäkin on jo hetki aikaa, sillä en malta millään olla tietokoneen ääressä silloin, kun olemme mieheni kanssa yhtäaikaa kotona. Loman jälkeen arkea on jäljellä enää kahdeksan viikkoa ennen äitiyslomaa. Sehän on jo ihan kohta!

Vapaapäiväni kuvina

Vuorotyön ihanuus piilee arkivapaissa. Päivissä, jolloin on mahdollista tehdä ihan mitä haluaa. Tai olla tekemättä mitään. Luoda itselleen illuusion kiireettömyydestä ja rauhasta. Toiset ehkä sanoisivat, että on tylsää olla yksin kotona, kun muut ovat töissä, mutta minä nautin siitä.

Eilen oli tyypillinen vapaapäiväni. Tältä se näytti:

Aamiainen kissan kanssa. Hän odottaa joka aamu kiltisti, että olen syönyt jugurttini, sillä hän tietää saavansa lopuksi nuolla joko purkin kannen tai lusikan.

Helsingissä ei ole lunta.

Veikkauksen joulukalenteri näyttää tässä vaiheessa kuuta pahasti siltä, että 20 000€ jää saamatta.

Joululahjat alkavat olla hankittu ja paketeissa.

Olohuoneen tapettiprojekti alkaa alusta, sillä emme sittenkään olleet tyytyväisiä tähän harmaaseen tapettiin, jonka valitsimme. Tilalle tulee violetti tapetti, joka sopii olohuoneen muuhun väritykseen paremmin ja on valoisampi.

Tunnelmaa

Päivälliseksi on lasagnea.

Kissa väsähtää ja menee päiväunille.

Ruuan ollessa uunissa on hyvää aikaa rentoutua sohvalla.

Kynnet ja kasvot kuntoon ennen keskustaan lähtöä.

Joululahjaostosten jälkeen tapaan mieheni elokuvateatterilla. Smaugin autioittama maa oli muuten ihan viihdyttävä, mutta voin kertoa, että kolme tuntia on pitkä aika istua paikoillaan, varsinkin jos sattuu olemaan raskaana.

Kaiken kaikkiaan rentouttava ja mukava päivä, kuten vapaapäivän kuuluu olla.

Haaste!

Sain tämän haasteen sekä Diarylta (My life, my choices) että Marjolta (Vauvanukkeleikki). Kiitos molemmille! Tämä oli hauska.

Haasteen tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään. 
2. Haastetun pitää vastata haastajan 11 kysymykseen. 
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille. 
4. Heidän tulee valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa. 
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut. 
6. Ei takaisin haastamista. 

 11 asiaa minusta:

1. Aloin kirjoittaa tätä blogia lähinnä itselleni, ja ajattelin, että tätä lukisi korkeintaan puolisoni satunnaisesti. Olen kuitenkin huomannut ilahtuvani todella paljon uusista kommenteista blogissani.

2. Olen salaa kamala kielipoliisi. Kriittisin olen tietysti itseäni kohtaan, ja saatan hioa yhtä lausetta todella pitkään ennen kuin olen siihen tyytyväinen. Pilkkusäännöissä saa kuitenkin vähän oikoa.

3. Aina kun olen yksin kotona, kuuntelen musiikkia ja laulan täysillä mukana, vaikka en todellakaan osaa laulaa. Lapseni joutuu varmaan ensitöikseen opetella sanomaan "Mutsi, oo hiljaa!".

4. Minulla on kesken kaksi korkeakoulututkintoa sekä takana opintoja ruotsalaisessa yliopistossa, mutta työskentelen paikassa, joka ei liity mihinkään edellämainituista. Olen ollut siellä viimeiset viisi vuotta, ja viihdyn ihan hyvin, mutta haaveilen kuitenkin, että ehdin ja jaksan joskus tehdä edes jonkun tutkinnoistani loppuun.

5. Harrastan käsitöiden tekemistä. Minulla on aina sukkapuikot tai virkkuukoukku kädessä ja miljoona projektia kesken. Viimeksi sain valmiiksi joululahjatossut äidilleni.

6. Minulla on kaksi siskoa, joista olen erittäin kiitollinen, ja mielestäni sisarukset parantavat elämänlaatua huomattavasti. Tämä herättää minussa myös vähän ristiriitaisia tunteita, sillä en välttämättä itse haluaisi kuin yhden lapsen, mutta en usko, että voin tehdä lapselleni sitä, ettei hänellä olisi sisaruksia.

7. Menimme mieheni kanssa maistraatissa naimisiin hyvin pian sen jälkeen, kun olimme tavanneet. Järjestimme kyllä sitten myös juhlat lähipiirillemme. Molemmista meistä vain tuntui siltä, että nyt on löytynyt Se Oikea. Myös vanhemmilleni kävi aikoinaan samalla tavalla, ja he ovat yhdessä edelleen.

8. En pitänyt suklaasta, tai yleensäkään makeasta, ennen raskautta. Nyt minulla on menossa jo toinen(!) suklaalevy raskauden aikana. Puolitoista levyä suklaata reilussa neljässä kuukaudessa ei onneksi ole vielä huolestuttava tahti, mutta se on saman verran kuin kahdessakymmenessä vuodessa yhteensä tätä ennen.

9. Minä olen kolmevuotiaasta asti väittänyt olevani kamalan vanha, suorastaan jo toinen jalka haudassa. Täytän parin viikon päästä 27 vuotta, mikä on sama kuin maailmanloppu.
Jokainen syntymäpäivä käyn äitini kanssa tämän saman keskustelun:

äiti: Paljon onnea! Miltäs nyt tuntuu?
minä: Hirveältä! Miltä itsestäsi tuntuu kun on näin vanha tytär?
äiti: Hirveältä!

Liekkö siis perittyä tämä ikuinen ikäkriisi?

10. Minulla on koko raskauden ajan ollut vahva tunne siitä, että odottaisin poikaa. Ultraäänitutkimuksen tehnyt kätilö oli kuitenkin hyvin varma, että kohdussani kasvaa tyttö.  En silti edelleenkään olisi yllättynyt, jos synnytyssalissa syliini laskettaisikin parkuva poikavauva.

11. Minun oli todella vaikea keksiä näin monta asiaa itsestäni!


Kysymykset joihin vastaan:


1. Mitä tahtoisit harrastaa?
Liikuntaa, koska tiedän, että se tekisi minulle hyvää. Satun vain olemaan niin mukavuudenhaluinen, että ei huvita. Tiedän, että tulen kärsimään siitä vanhempana.

2. Koetko olevasi vapaa?
Olen itse valinnut elämäntilanteeni, puolisoni, asuinpaikkani ja työpaikkani. Kyllä tämä minusta vapaudelta vaikuttaa, vaikka taloudellisten velvotteiden edessä joskus vähän turhauttaakin, kun töihin on mentävä silloinkin, kun ei huvittaisi.

3. Milloin viimeeksi itkit?
Joskus viime viikolla itkin miehelleni ahdistusta muuttuvasta kehostani.

4. Mikä on fyysisesti kivuliain kokemuksesi?
Munuaistulehdus. Sitä luultiin aluksi virtsatieinfektioksi ja sain ihan väärät lääkkeet, mikä vain pahensi tilannetta. Hirveissä tuskissa ja kipulääketokkurassa yksi yö kirjoitin yöpöydälleni lapun, että jos nyt kuolen tähän, silloinen avomieheni, josta olin jo eroamassa, ei saa sitten pitää kissaani. Nyttemmin vähän huvittaa, mutta silloin kyllä sattui ja pelotti.

5. Minkä ikäisenä joit ensimmäisen kerran alkoholia?
14-vuotiaana. Hirveän nuorena. Onneksi mitään ei ikinä tapahtunut.

6. Minkä ikäisenä et enää uskonut joulupukkiin?
Totuus paljastui minulle aika nuorena ilman sen kummempaa draamaa. Naapurin isommat lapset kertoivat. Olin varmaan viisi.

7. Missä et missään tapauksessa tahtoisi asua?
No. En mielelläni asuisi pääkaupunkiseudun ulkopuolella, vaikka tämä vastaus nyt varmaan herättääkin ihmisissä sellaisen "vtun stadipelle" -reaktion. Mutta jos nyt oikeasti mietitään, että MISSÄÄN TAPAUKSESSA, niin sitten vastaan, että jossain maassa, jossa demokratia ei toimi ja naisen asema on huono.

8. Mikä oli lapsena lempileikkisi?
Varmaan Super Marion pelaaminen nintendolla. (Pelaamme mieheni kanssa vieläkin Super Mariota...) Tai sitten joku majanrakennusleikki.

9. Mikä on omituisin paikka, jossa olet nukkunut?
Joskus parikymppisenä heräsin kylpyhuoneen lattialta vieressäni sekä paras ystäväni että kissani. Meillä oli ihan peittokin siellä. Taisi olla jokin uusivuosi kyseessä.

10. Mikä on bravuurisi keittiössä?
Pakko vastata juustokakku, koska se on ainut kakku, jonka osaan tehdä.

11. Ovatko isovanhempasi vielä elossa?
Kaikki neljä kuolivat jo kun olin lapsi. Olin onnekseni kuitenkin jo sen verran vanha, että minulla on heistä muistoja.


Koska kolme neljästä lukijastani on jo tehnyt tämän, en tällä kertaa koe tarpeellisena kirjoittaa uusia kysymyksiä ja lähettää haastetta eteenpäin. Jos tätä kuitenkin salaa lukee vielä joku muukin, niin jätä ihmeessä jokin kommentti! :)

Haasteena syöminen

Herään pahoinvoivana, sillä olen edellisenä iltana tehnyt amatöörin virheen ja unohtanut syödä iltapalan. Kuvittelen paahtoleivän auttavan, mutta välittömästi laitettuani leivät paahtimeen, se alkaa savuta ja haista ja joudun keskeyttämään operaation. Leipien sijasta otettu lasillinen tuoremehua ei auta pahoinvointiin. Koko asuntoa hallitseva kärähtäneen leivän haju ei varsinkaan auta pahoinvointiin. Muutaman tunnin kuluttua tajuan, etten vieläkään syönyt mitään.

Olen nyt viikon ajan kirjoittanut ylös kaiken, mitä syön. Pääasiassa juuri välttääkseni tuon tänäkin aamuna tapahtunene lipsahduksen. Vapaapäivinä hyvin usein yksinkertaisesti vain unohdan syödä tarpeeksi. Lisäksi olen alkanut tarkkailla ruokavalioni monipuolisuutta, sillä olen kasvissyöjä, ja nyt raskauden aiheuttaman kuvotuksen myötä myös hyvin nirso sellainen. Toisinaan kuvittelen syöneeni paljon paremmin, kuin todellisuudessa olen syönyt. Ruokapäiväkirja auttaa tässä asiassa paljon!

Kaikesta huolimatta, minusta tuntuu, että vatsani on kasvanut hirveästi viikon aikana. En malta olla tuijottamatta sitä, koska se vaan näyttää niin isolta. Jouduin eilen käydä ostamassa itselleni ensimmäiset äitiyshousut ja tavallista kokoani suuremmat rintaliivit. Olisi ehkä pitänyt käydä jo vähän aikaisemmin, sillä niin yllättävältä kuin tämä kuulostaakin, olo on huomattavasti mukavampi sopivissa vaatteissa.

Kuva viikolta 22+6.

Mysteerinen kipu

RV 22+4. Maanantaiaamu ja tyytyväinen olo. Kissa makaa näppäimistön ja näytön välissä ja tuijottaa minua. Yritän ottaa kuvaa, mutta hän tulee puskemaan kameraa ja haluaa syliin. 5-vuotias kissani on varsinainen sylivauva ja mammanpoika ja taatusti erittäin mustasukkainen, kun vauva syntyy.

Perjantai-iltana sain vaivakseni vatsakivun, joka voimistui yön aikana niin kovaksi, ettei nukkumisesta tullut mitään. Aamuyöstä aviomieheni kyseli, että lähdetäänkö sairaalaan, mutta halusin odottaa aamuun asti. Noustuani ylös ja puettuani vaatteet ylleni kipu kuitenkin aivan yhtäkkiä katosi. En tiedä, mikä sen oli aiheuttanut, mutta seisomaan nousu selkeästi auttoi, eikä kipu enää sen koommin palannut. Vauvan liikkeetkin tuntuivat ihan normaalisti, joten sairaalareissu jäi välistä. Yön aikana ehdin kyllä käydä kaikki mahdolliset kauhuskenaariot mielessäni läpi. Katsoin jopa googlesta, olisiko vauvalla mahdollisuuksia jäädä henkiin, jos se nyt syntyisi, vaikka tiesin, etteivät kipuni viitanneet supistuksiin päinkään.

Joka tapauksessa otin seuraavana päivänä ihan rennosti ja kudoin vauvalle sukat.

Tyttö tuntuu kyllä ilman sukkiakin tietävän, miten pitää jalat lämpiminä, sen verran kovasti se potkii. Olen lukenut muiden kuvailevan potkuja perhosen siiviksi tai kalan eviksi, mutta minusta se kyllä tuntuu siltä, kuin vauva yrittäisi tulla vatsani läpi ulos kohdusta. Potkut hyvin usein myös näkyvät ulospäin. Voimme siis ainakin olla varmoja, että hänellä on jaloissaan lihakset kunnossa.

Toiveena minä-Kela-minä -sanakirja

Makaan hereillä pimeässä makuuhuoneessa tietäen, että kello on taas kerran aivan liian vähän nousemiseen; en uskalla katsoa onko se edes viittä vielä. Ihmeellistä, miten nyt olen alkanut herätä joka aamu niin aikaisin, vaikka ennen nukuin ihan helposti jopa kymmeneen. Yritän rauhoitella itseäni takaisin uneen kuuntelemalla mieheni hengitystä, mutta päässäni on vain, että pitäisi vaihtaa olohuoneen tapetti, maalata kaapit, askarrella joulukortit valmiiksi ja hankkia lahjat. Että tänään on minun vapaapäiväni, saan varmaan osan noista hoidettua ja sen jälkeen kudon sukat ja menen lenkille ja pelastan maailman. No ei ihme, etten saa enää unta.

Muutaman tunnin kuluttua pomo soittaa ja pyytää töihin illaksi. Pyyhin tehtävien asioiden listan mielestäni ja menen takaisin sänkyyn teemukin kanssa. En aio tehdä tänään mitään. Istun vaan, ja  tuijottelen joulutähteä, jonka ostin pari päivää sitten. Ilmeisesti raskaushormonipäissäni, sillä en ole tippaakaan jouluihminen. En ole tähänastisen elämäni aikana omistanut yhtään jouluaiheista esinettä, mutta nyt oli aivan pakko saada joulutähti. Ja kynttilöitä. Ja punaiset verhot keittiöön, tietysti. Ehdin varmaan tehdä tästä asunnosta jonkun joulupukin ihmemaan vielä ennen joulua. Vähän hirvittää.
Kyllästyn tekemättömyyteeni vartissa ja tekstaan pomolle, että tulen sittenkin.



Sain neuvolasta raskaustodistuksen, jolla voin hakea Kelasta tukia ja äitiyspaketin. En nyt ole aivan varma vielä, miten minun kannattaa toimia niiden tukien kanssa. Saatan ehkä tienata sen 20% enemmän kuin edellisten verotietojen perusteella, mutta vaikuttaako se siihen päivärahan määrään niin paljon, että jaksan alkaa metsästää jostain palkkatodistuksiani ja lähetellä niitä erinäisiin virastoihin? Ja oleellisin kysymykseni, meneekö se nyt vuoden 2011 vai 2012 tienestien mukaan, jos en lähetä niitä?! En oikein osaa laskea näitä juttuja, voinko tilata jostain jonkun tyypin, joka sanoo minulle, että jos toimit näin, saat eniten rahaa ja mieluiten tietysti pienimmällä vaivalla. Taidan ainakin odottaa vuodenvaihteen yli tämän asian kanssa.

It's a girl!

Kello 8.15, terveyskeskuksen ryhmätyöhuone. Ensimmäinen perhevalmennustunti on alkamassa ja huone on aivan täynnä odottavia pareja. Olen yllättynyt ensinnäkin siitä, kuinka suuri ryhmä on, sekä siitä, että sen keski-ikä on mielestäni melko korkea. Tietysti tiesin, kuinka vanhoja ensisynnyttäjät pääkaupunkiseudulla keskimäärin ovat, mutta en ollut silti odottanut, että olisin ryhmän nuorimpia. Kuiskaan miehelleni, että toivottavasti täällä ei joudu esittelemään itseään koko ryhmälle, ja samassa terveydenhoitaja tokaisee, että aloitetaanpa esittelykierros tuolta. Alkaa ahdistaa. En oikein ole hyvä näissä ryhmäjutuissa. En minäkään, tietenkään, pistäisi pahakseni jos ystävystyisin muiden odottavien äitien kanssa, mutta tällainen ryhmätilanne täynnä vieraita ihmisiä ei ole minulle todellakaan se otollisin paikka luoda uusia kontakteja, sillä olen ryhmässä enemmänkin sellainen tarkkailija ja muutenkin aika hitaasti lämpeävä. Täytyy ehkä alkaa miettiä muita vaihtoehtoja. Onneksi paras ystäväni on minulle niin läheinen, että voin puhua odotuksesta hänen kanssaan, vaikkei hän itse ole vielä sitä kokenutkaan.


Kävimme toissapäivänä rakenneultrassa. Vauvalla on kaikki hyvin. Koko vastasi viikkoja ja kaikki elimet löytyivät sieltä, mistä pitikin. Pienen kauhun hetken kyllä ehdin kokea, kun vauva piti toista kättään päänsä takana jotenkin todella oudossa asennossa, ja kaksi kätilöä tökki vatsaani ja käänteli minua yrittäessään nähdä kyseisen käden luita. En tiedä, kestikö siinä oikeasti jotenkin todella kauan, vai tuntuiko se vaan minusta siltä, mutta joka tapauksessa aloin itkeä, kun vanhempi kätilöistä totesi, ettei ole ikinä nähnyt vauvaa tuossa asennossa. (Vinkki vaan kaikille kätilöille: älkää käyttäkö tuollaista lausetta hermostuneen, odottavan äidin kuullen!) Onneksi vauva sitten päätti, että nyt on kiusattu äitiä ihan tarpeeksi, ja otti piilossa olleella kädellä varpaistaan kiinni, ja kyllä siinäkin oli sitten kaikki luut ihan kohdillaan. Onneksi.

Aarteet

Herään kuudelta, enkä saa enää unta, koska tämänpäiväinen rakenneultra jännittää niin kovasti. Nyt minulla on kuitenkin hyvää aikaa kirjoittaa päivitys, joka oli tarkoitus tehdä jo eilen.

Olen siivoustarkoituksessa penkonut meidän varastoja ja löytänyt sieltä hieman vauva-aiheisia aarteita. Aviomieheni on siis ainoana lapsena perinyt edesmenneet vanhempansa, joten myös kaikki hänen lapsuudestaan säästetyt lelut ja vaatteet ovat meidän kellarissamme. Kaikki ne ovat tietysti 80-luvun
alusta, joten monet ovat aikaa nähneitä, mutta löysin muutamia ihan täysin käyttämättömiä, itsetehtyjä ja söpöjä.

.

Jotenkin luulen, että nämä vaaleanpunaiset neuleet on tehty ennen kuin mieheni sukupuoli on ollut tiedossa, ja lienee samasta syystä miksi ovat jääneet käyttämättömiksi.

Asusteita. Pidän erityisen paljon noista harmaista tossuista.

Ja vielä satukirjoja. Ei nyt ehkä ihan vielä vauvalle, mutta jossain vaiheessa tulevat varmasti käyttöön.


Odotan innolla jo joulua, että pääsen penkomaan omien vanhempieni varastoja. Äitini on kuulemma myös säästänyt kaikenlaista.



Aikaa rakenneultraan viisi tuntia ja viisi minuuttia. Toivon, että vauvalla on kaikki hyvin, ja että hän suostuu näyttämään meille sukupuolensa.

Pakko saada!

Kello 05:12. Herään.
05:15 Alan ajatella salaattia.
05:17 Yritän unohtaa salaatin ja käydä takaisin nukkumaan.
05:18 Muistelen, että meillä on jääkaapissa ainakin jäävuorisalaattia, rucolaa, kurkkua, tomaattia ja raejuustoa ja tiedän, että niistä saa jo ihan kelpo salaatin.
05:19 Yritän uudelleen unohtaa salaatin ja käydä takaisin nukkumaan.
05:25 Nousen, koska en yksinkertaisesti pysty makaamaan sängyssä tietäen, että voisin koko ajan olla jo syömässä salaattia.

Kyllä tämä raskaus on ihmeellistä aikaa.

Eipä ollut kummoinen salaatti, mutta se maistui aivan sairaan hyvältä. Kannatti nousta.

Hetkellinen paniikki

Kello on 15.49. Vapaapäivä. Juon glögiä ja syön joulusuklaata, ja alan hiljalleen tuntea itseni taas ihan kelpaavaksi ihmiseksi. Tätä hetkeä on edeltänyt puolituntinen, jonka olen viettänyt suihkun lattialla tuntien itseni huonoksi ja epäonnistuneeksi ja ollut täysin vakuuttunut siitä, että koko maailmasta katoaa kaikki punaviinit sillä aikaa kun minä olen raskaana, enkä enää ikinä  tule saamaan yhtään lasillista.

Olin tänään keskustassa tarkoituksenani ostaa jotain hyödyllisiä tarvikkeita vauvaa ajatellen. Kiersin ympyrää Stockmannin vauvaosastolla, enkä keksinyt yhtä ainutta asiaa, jota vastasyntynyt tarvitsisi. En yhtä ainutta. Pääni oli yhtäkkiä tyhjä, ulkovaatteet alkoivat hiostaa ja painaa ja minulla oli koko ajan ihan kauhea pissahätä (no tietysti oli). Kierrettyäni siellä yli puoli tuntia ostin kaksi tuttia. Siis kaksi tuttia.
Tämä sai minussa aikaan lievän paniikin, mistä päästiinkin siihen, että aloin lietsoa itseäni ajattelemaan, miten kerta kaikkiaan surkea äiti  minusta tulee, kun en edes tiedä, mitä tavaroita vauva tarvitsee.

No, onneksi se ei  tarvitse vielä mitään. Aikaa on vielä. Viikkoja on 19+5.

Vatsa tuntuu jo isolta.

Taivaallinen Coca Cola Zero

Herätyskello soittaa torkkuääntä kolmannen kerran ja makaan edelleen sängyssä. Ei huvita nousta, koska peiton alla on lämmintä ja ihanaa, ja kissakin tuhisee vieressäni. Oikeastaan minun ei edes tarvitse nousta, sillä herätyskelloni soi aamuisin ainoastaan siksi, että ehdin halutessani tehdä jotain, kuten kutoa, remontoida, lukea tai jumittaa Facebookissa, ennen kuin lähden töihin. Tyypillinen työpäiväni alkaa keskimäärin kello 14. Tähän olen tottunut. Viimeiset kahdeksan vuotta olen vuorotellen joko lusmuillut yliopistolla tai tehnyt iltapainoitteista työtä, ja kummassakaan tapauksessa minun ei ole tarvinnut nousta sängystä ennen kuin itse haluan.
No, tämä onnihan ei enää kauaa kestä. Vauva itkee ja minä nousen. Monta kertaa yössä ja aikaisin aamulla. Hirvittää vähän, sillä väsymys ja unenpuute saavat maailman näyttämään erilaiselta. Pelkään, että musta tulee hirveä äkäpussi, joka kiukuttelee jokaiselle, joka sattuu tulemaan lähelle. Toivotaan, että ei.


Tänään on RV 19+0. Tähän asti olen pystynyt käyttämään omia tavallisia vaatteitani ihan hyvin, mutta talvitakin kanssa tulee pian ongelma. Olen jo muutaman päivän ajan joutunut vetämään vatsaa sisään, jotta saan vetoketjun kiinni, joten edessä on väistämättä uuden takin hankkiminen. Tuntuu jotenkin tyhmältä hankkia iso takki vain yhtä talvea varten, joten täytyy varmaan lähteä kiertämään kirpputoreja, jos sieltä löytyisi joku hyvä.


Toissapäivänä kävimme parhaan ystäväni kanssa pitsalla. Sain syötyä koko pitsan ilman että teki yhtään pahaa! Aurinkokuivatut tomaatit, tuoreet herkkusienet ja varsinkin Coca cola zero(!) maistuivat ihan taivaallisilta. Enpä olisi uskonut tulevani niin onnelliseksi lasillisesta kokista. Oma äitini tunnusti kerrottuani tämän hänelle, että hänellä loppui kaikissa kolmessa raskaudessa pahoinvointi vasta viikolla 20, mutta koska minä elin vahvasti siinä uskossa, että se helpottaisi joskus viikon 14 paikkeilla, ei hän ollut viitsinyt masentaa minua. No onneksi ei viitsinyt. Jos olisin joskus silloin viikolla 7 oksentaessani tiennyt, ettei se lopu vielä pariin kuukauteen, olisin varmaan halunnut vain jäädä kylpyhuoneen lattialle odottamaan kuolemaa.
Nyt olo on onneksi ihan ok. Tai aika hyvä jopa.

Pienen sydämen sykkeet

Maanantai, kello on 8.45, sataa vettä ja on vielä hämärää. Seison lähikaupan edessä ja odotan mieheni tulevan ulos kaupasta. Alkaa pyörryttää niin paljon, että on pakko käydä kyykkyyn, ja olen vakuuttunut siitä, että ohikulkijat ajattelevat minun olevan krapulassa ja ansainneen olotilani. Ensin hävettää, mutta sitten olo muuttuu niin kamalaksi, etten enää jaksa ajatella, mitä muut luulevat.
Nyt, muutaman sängyssä vietetyn tunnin jälkeen, siitä on jäljellä onneksi enää päänsärky ja nälkä.

Kävimme tänään neuvolassa. Raskausviikkoja on 17+4, painoni on noussut huikeat 300 grammaa ja vauvan sydänäänet kuulostavat normaaleilta. Muutoin neuvolakäynnit ovat mielestäni lähinnä sitä, että terveydenhoitaja näpyttelee tietokonettaan ja heittää välillä jonkun "Olettekos käyneet lenkillä?" -tyylisen kysymyksen, johon vastaan aina, että no eipä juuri.
Vähän minua on kuitenkin alkanut ahdistaa tämä kehoni muuttuminen. Vauvavatsa alkaa näkyä selkeästi missä tahansa vaatteissa, ja usein mulla on sellainen olo, että olen jo nyt todella iso (ja ruma ja lihava!). Olen siis normaalisti melko pieni, alle 160 cm ja hoikka, joten muutokset todella huomaa minussa helposti. Ajattelin tilata jonkun raskausarpia ehkäisevän voiteen mielenrauhani takia, vaikka en oikein uskokaan niiden tehoavan. Todennäköisesti Vichyn Anti-Stretch Mark Creamin, sillä käytin Vichyn ihonhoitotuotteita alkuraskauteni iho-ongelmiin, ja siihen ne ainakin auttoivat. Saa nähdä.

Tekemistä olisi vaikka kuinka paljon, mutta taidan mennä takaisin sänkyyn. Tämä väsymys tuntuu joka solussa päästä varpaisiin. Työvuoron alkuun on kolme tuntia ja 31 minuuttia.

Elefantit

RV 16+5. Kello 05:00. En saa enää unta, vaan nousen ja neulon vauvalle ruman villasukan. Aamiaiseksi on kulhollinen jäätelöä, sillä annoskoon kanssa on syytä liioitella, koska sen joutuu kuitenkin jakamaan kissan kanssa.

Olen aloittanut vauvatavaroiden haalimisen kaikesta epäoleellisesta, kuten itsekudotuista rumista villasukista, sekä vaatteista ja leluista, joiden käytännöllisyydestä en tiedä mitään, mutta jotka ovat vaan olleet niin söpöjä, että on ollut pakko saada. Aviomieheni totesi vaatekasaa katsoessaan, että näähän on kaikki poikien värisiä. No niinpä olivatkin. En ollut tietoisesti asiaa ostoksia tehdessäni ajatellut, mutta kai minä jollain tasolla kuvittelen saavani pojan, vaikka en edes tiedä, mihin perustaisin kuvitelmani, sillä mitään oikeaa tietoa asiasta ei ole.

Äsken hain postista tilaamiani Rätt Start-pinnasängynlakanoita. (Olisi ehkä hyvä hankkia myös se pinnasänky tai edes patja siihen, mutta hei, eihän tällaisia nyt voi vastustaa?) Samassa paketissa tuli luomupuuvillasta valmistettu masutuubi. En ole vielä päässyt kokeilemaan sitä kunnolla käytännössä, mutta se vaikuttaa kyllä hyvältä päällä (tosin vielä vähän isolta) ja muutenkin kätevältä.

First world problems

RV 16+0. Edelleen oksettaa. Taustalla soi Jenni Vartiaisen uusin levy ja kissa nukkuu minun sylissäni.

Olen odottanut jo pitkään, että saisin jotain ruoka-aineisiin kohdistuvia mielitekoja, että pystyisin syömään jotain muuta kuin mandariineja ja pussikeittoa, ja eilen, omaksi hämmästyksekseni, mun teki mieli Pringlesejä. Ei todella mikään terveellinen mieliteko, mutta sallin sen itselleni ihan vain siitä hyvästä, että kaksi ja puoli kuukautta on aika pitkä aika elää mandariineilla ja pussikeitolla. Parista sipsistä tuskin kärsitään kamalasti kumpikaan, en minä eikä sikiö. Muutenkaan en vielä paina läheskään sen verran, mitä painoin ennen raskautta, vaikka mahaa alkaa jo olla. Tulee varmaan sanomista parin viikon päästä neuvolassa, vaikka ei kai sen painon tässä vaiheessa vielä kamalasti olisi pitänytkään nousta, kun en kuitenkaan ole alipainoinen.

Masukuva. Luin vauvakirjasta, että sikiö on tällä viikolla n. 16 cm koko pituudeltaan. Ihan hurjan iso jo!


Huomasimme eilen iloksemme, että taloyhtiömme pihalle on ilmestynyt suuri jätelava, jonne asukkaat saavat viedä omia turhia tavaroitaan. Tyhjensin heti innoissani kaksi rumaa liinavaatekaappia, joista olemme haaveilleet pääsevämme eroon. Mieheni saa purkaa ne ja kantaa pois. Nyt on sitten taas lattiat täynnä laatikoita, juuri kun viime viikonloppuna sain kirjat lattioilta hyllyihin. Tosin tämä on myös hyvä asia. Nyt nuo liinavaatteet on helppo käydä läpi ja heittää turhia pois tai laittaa uusiokäyttöön (eli pilkkoa siivousräteiksi...).

Viikonlopun projektit

Aamun tunnit. Kello 06:00. Näen unta, että astun käärmeen pesään, herään, enkä saa enää unta, koska oksettaa. Yritän unohtaa pahoinvoinnin ja jatkaa nukkumista, mutta peli on jo menetetty. Saatuani alas vähän maitorahkaa kuvittelen, että olo alkaa helpottaa, kunnes annan myös kissalle aamiaista, mikä on tietysti virhe. Kissanruuan haju saa minut oksentamaan. Tyypillinen aamu. Kuvittelin, että viikolla 16. pahoinvointi olisi jo takana, mutta eipä ole. Onneksi se on jo huomattavasti vähemmän lamauttavaa kuin aiemmin.

Viikonloppuna saatiin kuitenkin remonttia taas eteenpäin. Aviomieheni vaihtoi tulevaan lastenhuoneeseen lattian, minkä seurauksena lattiaprojekti alkaa jo olla voiton puolella. Koko asunnosta on nyt vanha parketti revitty irti ja tilalle laitettu uusi, valoisampi, siistimpi ja ihana laminaatti. Enää puuttuu listat ja lattiat ovat valmiit. Tuntuu hyvältä, kun isotöisin ja pölyisin(!) osuus remontista alkaa olla takana.


Oma projektini oli saada kirjat lattioilta kirjahyllyyn. Niinpä päädyin IKEAan (neljän miljoonan muun kanssa) ja ostin kaksi mustaa, isoa kirjahyllyä. Sain koottua vasta toisen, mutta olen jo erittäin tyytyväinen hankintaani! Meillä oli lapsuudenkodissa kirjahyllyjä vähän joka seinällä, joten kirjahyllyt tekevät mielestäni kodista kodin näköisen.

Nyt yritän vielä kasata sen toisen hyllyn ennen töihin lähtöä. Aikaa kaksi tuntia ja 37 minuuttia.



(PS. En kasannut. Nukuin päiväunet.)

Minä täällä, hei!

Elämäni ensimmäinen blogimerkintä. Pesukone pyörittää parhaillaan vauvanvaatteita, jotka löysin eilen kirpputorilta. Tulevassa makuuhuoneessamme on kirjahylly osiin purettuna odottamassa toista maalikerrosta. Työvuoron alkuun on aikaa tunti ja 58 minuuttia, ja mulle on vielä vähän mysteeri, miten kenelläkään on aikaa pitää blogia.

Olen vasta muutama viikko sitten alkanut ylipäätään edes lukea blogeja. Ja koukkuun tietysti jäin. Olen etsinyt lähinnä sellaisia raskausajan blogeja, joissa kirjoittajan laskettuaika on lähellä omaani, ja voi sitä lohdun määrää, kun olen huomannut, että muutkin heräävät keskellä yötä syömään pahaan oloonsa, siivoavat hysteerisenä kotia, kun kaikki muka haisee, tai muuten vain haluaisivat jäädä kotiin nukkumaan ainakin synnytykseen asti, tai mieluiten sen yli. No, ilmoittaudun kerhoon, täällä on yksi lisää! Lisäksi, vaikka vauva on meillä tarkoituksella tehty, suunniteltu elämänmuutos, se ei silti tarkoita, etteikö tuleva toisinaan kauhistuttaisi minua. Eniten se, että nyt kun ollaan saatu se minun vatsani sisälle, täytyy se vielä saada ulos sieltä, toisin sanoen synnyttää (hirveää, kamalaa ja hyi). Ja se, että olemme aviomieheni kanssa olleet kahdestaan suorastaan ällöttävän onnellisia, ja nyt ei enää ikinä olla vaan me, vaan vanhemmat. Siitä huolimatta minulla on kuitenkin nyt, raskausviikolla 15+0, kova luottamus siihen, että hyvä tästä tulee.

Remontin tosin piti olla valmis jo ainakin puoli vuotta sitten.