Masukuva (RV 34+0)

Vaikka keskiraskaudessa tunsin itseni kauttaaltaan valtavaksi, nykyään en enää yhtään hahmota kokoani. Aina peiliin katsoessani hämmästyn, että olenko minä jo todella noin iso.

Äitiyslomalla

Vietän ensimmäistä äitiyslomapäivääni. Seuraava työvuoroni on aikaisintaan vuoden päästä. Tämä tuntuu jotenkin kerrassaan käsittämättömältä, olenhan ollut samassa firmassa viisi päivää viikossa viiden vuoden ajan. Samojen ihmisten kanssa, joka päivä, hyvinä ja huonoina hetkinä. Koko viimeisen viikon päällimmäisenä tunteena oli silti lähinnä helpotus, sillä töissäkäynti alkoi jo käydä varsin raskaaksi. Viimeisenä päivänä sanoin kaikille, että hyvästit on kielletty, etten alkaisi itkeä. Että ei nyt mitään halailla tässä, heippa ja nähdään. Nyt ihmettelen sitten kotona, että mitä tällä kaikella ajalla tekisin. Koti kun on jo siivottu, pyykkikori on tyhjä ja jääkaapissa on eilen leivottua piirakkaa.

Tänään mennään viikolla 33+4. Huomaan jo ajattelevani aikaa raskauden jälkeen. Vauvaa tietysti, mutta rehellisesti sanottuna hyvin paljon myös itseäni. Että sitten ostan ison pussin salmiakkia ja jääkaapin täyteen valkohomejuustoa. Ja että pian mahdun taas vaatteisiin, joista pidän, ja voin halutessani juoda lasin punaviiniä rankan päivän päätteeksi. Toisaalta välillä mietin myös haikeana asioita, joita tämä lapsettoman ihmisen vapaus minulle nyt vielä suo. Spontaanit treffit aviomiehen kanssa, pitkät kahdenkeskiset vaahtokylvyt ja moottoripyöräretket lähikaupunkeihin voi unohtaa moneksi, moneksi vuodeksi, mutta tiedän kyllä, että nähtyäni lapseni tuskin osaan enää edes kaivata niitä.

Lähden tänään muutamaksi päiväksi vanhempieni luokse. Matkaa on melkein 250 kilometriä, ja vähän hirvittää matkustaa yksin näillä viikoilla, mutta haluan mennä silti. (Viimeinen tilaisuuteni mennä kotiin ja olla itse se lapsi, äidin ja isän huomion keskipiste!) En ole ikinä ennen ollut yötä pidempään erossa aviomiehestäni. Toivottavasti vauva tietää, ettei sillä ole lupaa syntyä vielä, ainakaan tämän reissun aikana.

Raskaus ja uni

Kello on viisi aamuyöllä ja minä olen hereillä. Taas. Nämä ovat taatusti elämäni viimeiset kuukaudet, kun saisin nukkua, mutta minäpä en silti nuku. En sano, että ihan joka yö, mutta hyvin usein kuitenkin herään aamuyöllä, pyörin sängyssä ja totean, ettei nukkumisesta tule enää mitään. Toivon kellon olevan edes kuusi, mutta viisi se on joka kerta. Olen raskauden aikana nukkunut huomattavasti vähemmän kuin sitä ennen.

Alussa minua valvotti tietysti pahoinvointi. Yölläkin oksetti. Ja kun pahimpina päivinä sisällä pysyi vain muutama hedelmä, myös nälkä piti hereillä. Tilanne vaan ei parantunut syömällä. En kuitenkaan muista tunteneeni sitä kokonaisvaltaista väsymystä, mistä monet kertovat kärsineensä koko raskauden ensimmäisen kolmanneksen ajan, vaikka nukahdin kyllä iltaisin todella helposti. Sohvalle television eteen, päivävaatteissa, kaikki valot päällä. Välillä en edes muistanut myöhemmin sitä, kun mieheni oli herättänyt minut ja siirtänyt sänkyyn nukkumaan.

On kai tavallista nähdä raskauden aikana kummallisia unia. Minä näen unia kissastani. Aluksi niitä tuli harvemmin, mutta nyt viimeiset pari viikkoa kissa on ollut unissani joka yö. Unissa toistuu pääsääntöisesti kaksi teemaa. Kissa joko synnyttää tai karkaa. Kyseessä on siis leikattu uroskissa, joka ei ikinä poistu kerrostalohuoneistostamme, eikä näin ollen ole syntymänsä jälkeen edes nähnyt muita kissoja. Herra ei siis taatusti ole saamassa pentuja ja tuskin myöskään edes tajuaa suunnitella karkumatkaa. Kissanpentu-unien syy nyt on varmaan kuitenkin kaikille selvä. Karkaamisunien olen analysoinut olevan minun huonoa omatuntoa siitä, että pian lähes kaiken aikani, voimani ja huomioni saakin vauva. Kissa kun oli minulla jo ennen kuin tapasin aviomieheni, ja toimitti vuosien ajan hienosti niin poikaystävän, lapsen, ystävän kuin terapeutinkin virkoja.

Unet ovat harvoin kuitenkaan sellaisia, että saisivat minut heräämään. Viime aikoina olen valvonut lähinnä siksi, että lapsi kohdussani vaikuttaa olevan varsin vilkas yksilö. Nukkumisen haastavuusaste kasvaa, kun joku riehuu vatsan sisäpuolella niin, että koko sänky tärisee. Ei voi kun hämmästellä, mitä ihmettä se yrittää tehdä siellä, kun voimakkaita liikkeitä tuntuu tasapuolisesti ympäri vatsaa. Ei kai siellä enää tässä vaiheessa ole tilaa harjoitella kuperkeikkoja?

Edelleenkin, valvomisesta huolimatta, tunnen itseni melko harvoin erityisen väsyneeksi. Tähän täytyy olla tyytyväinen. Edessä kun taitaa olla aika, jolloin varmasti olisin kiitollinen edes näistä viiden tunnin yhtenäisistä yöunista.

Minä ja neuvola

33. raskausviikko käynnistyi eilen ja tänään oli neuvolapäivä. Terveydenhoitaja vahvisti muutaman päivän takaiset epäilykseni siitä, että vauva on ilokseni yön aikana kääntynyt pää alaspäin. Nyt pikkuinen siis majailee raivotarjonnassa, ja minun on huomattavasti helpompi olla. Hengästyn edelleen helposti, mutta en nyt sentään enää laittaessani sukkia jalkaan. Lisäksi voin nyt unohtaa huolet painon nousemattomuudesta, sillä muutos edelliseen käyntiin nähden oli +500 grammaa viikkoa kohden, eli juuri niin kuin pitääkin. Painoa on  tullut raskauden alusta nyt yhteensä viisi kiloa.

Terveydenhoitaja on tähän mennessä jokaisella neuvolakäynnillä kysynyt, että vieläkö haluan influenssarokotteen, kun en ole sitä ottanut. En halunnut, edelleenkään, vaikka nyt varmaan sitten saan sikainfluenssan ja koen tuskallisen kuoleman kostona itsepäisyydestäni, ainakin mikäli iltapäivälehtiä on uskominen. Tiedän kyllä tilani takia kuuluvani riskiryhmään, mutta vähän nyt taas tuntuu siltä, että täällä vallitsee jonkinlainen median aikaansaama joukkohysteria. Että vaihtoehdot ovat nyt sitten narkolepsia tai h1n1, kumman otat? Minulla on enää viikko töitä jäljellä, jonka jälkeen suorat kontaktit muihin ihmisiin ovat melko vähäiset, ja uskon selviäväni tästä ihan vain hyvällä käsihygienialla. Saa nähdä kuinka käy.

Olen joka tapauksessa tyytyväinen siihen, että vaikka minulta on joka kerta kysytty, haluanko rokotetta, ei päätöstäni silti ole kertaakaan kyseenalaistettu tai rokotetta yritetty mitenkään tyrkyttää. Itse asiassa, olen neuvolapalveluihin muutenkin kokonaisuudessaan tyytyväinen. Monia tuntuu vaivaavan se, että ennen viimeistä kolmannesta käyntejä on niin vähän, mutta minä en ole kaivannut yhtään käyntiä enempää kuin niitä on ollut. Tähän toki vaikuttaa paljon se, että raskauteni on ollut alun pahoinvointia lukuunottamatta helppo. Terveydenhoitaja on kuitenkin ollut jokaisella käynnillä sama ja tuntuu kyllä tietävän, mitä tekee. Yli kolmekymppinen aviomieheni itseasiassa muistaa hänet hämärästi jostain lapsuudestaan, eli kokemustakin hänellä taitaa olla. Olen saanut jokaiseen kysymykseeni tähän mennessä tyydyttävän vastauksen, ja täti huomioi käyntien aikana myös miestäni ihan kiitettävästi.

Ainoan tähän mennessä vastaan tulleen miinuksen saa keskiraskauden lääkärikäynti. Lääkäri ei hirveästi kommunikoinut kanssani ja käynti kesti muutenkin maksimissaan kymmenen minuuttia. Vähän niin kuin, että no niin, housut pois ja siihen pöydälle, ahaa kohdunsuu on kiinteä ja kiinni, heippa sitten. Toisaalta en kyllä itsekään osannut oikein kysyä mitään. Seuraavalla kerralla minulla on aika eri lääkärille, toivottavasti saan siitä käynnistä vähän enemmän irti.

Parasta neuvolapäivissä on kuitenkin minun ja mieheni vahingossa(!) kehittämä traditio käydä aina vastaanoton jälkeen hakemassa lähikaupasta tuoreet leivonnaiset ja juoda sitten herkulliset pullakahvit. En ole koko elämäni aikana yhteensä syönyt niin paljon makeaa kuin nyt raskauden aikana, mutta ehkä se näiden kaikkien pikku vaivojen ja kärsimysten keskellä odottavalle äidille sallitaan.

RV 31+1

Herään viideltä, ja menee toista tuntia ennen kuin nukahdan uudelleen. Kymmeneltä soi herätyskello ja torkutettuani puoli tuntia suljen sen kokonaan. Lopulta nousen niin myöhään, että käytyäni suihkussa kello on jo yli kaksitoista ja minulla alkaa olla kiire. Pää tuntuu edelleen painavalta ja väsyttää. Olen saanut ohjeet neuvolasta syödä rautalisää alhaisen hemoglobiinin vuoksi, mutta olen melko huono syömään sitä, sillä saan siitä vatsani kipeäksi. Pukeutuminen on hidasta, sillä vauva on nyt kohdussani jotenkin sellaisessa asennossa, että kumartuminen on lähes mahdotonta, ja vaikka kävelen toooodella hiiii-taaas-ti niin hengästyn jo ennen kuin olen puolessa välissä matkaa bussipysäkille. Käveleminen laukaisee toisinaan myös supistukset, mutta ne eivät ole kivuliaita. Vaikka töihin meneminen on ruvennut tuntumaan melkoiselta taistelulta, jaksan silti vielä koko työpäivän ihan kohtuullisen hyvin. Joka tapauksessa nyt on varmaan aika todeta, että raskauden helppo vaihe on päivä päivältä varmemmin takana päin.

Kävimme tällä viikolla neuvolan perhevalmennuksessa, jonka aiheena oli synnytys. Pienessä huoneessa oli paljon ihmisiä ja ilma todella tunkkainen. Aloin voida huonosti, oli kylmä ja kuuma samaan aikaan ja lopulta olin hyvin lähellä pyörtyä. En nähnyt enää mitään, tuntui vain, että jos nyt ei lähde taju niin ainakin oksennan. Kumpaakaan ei lopulta tapahtunut. Itse valmennuksesta en oppinut juuri mitään uutta. Edellinenkin tunti jätettiin väliin, sillä siellä oli henkilö seurakunnasta puhumassa parisuhteesta, ja koko kuvaus kuulosti siltä, että tilaisuus vain saisi minut jollain tapaa provosoitumaan. Joka tapauksessa tämä oli kolmas perhevalmennuksemme, ja kaikki käynnit ovat mielestäni olleet suoraan sanoen turhia.

Tänään minulla on vapaapäivä, ja ajattelin piristää itseäni käymällä lastentarvikekirpputorilla. En ole ikinä ennen käynyt, joten tässä on vielä pieni googlailu meneillään, että mihin kannattaa suunnistaa. (Saa suositella, jos tietää jonkun hyvän Helsingissä tai Espoossa!) Vauva ei varsinaisesti tarvitse enää yhtään mitään, mutta kun niiden pikku kuteiden hipelöinti on vaan niin ihanaa...

--

PS. Kirjoitin tekstin. Huomasin tekstin olevan pelkkää valitusta ja poistin sen. Lopulta totesin, että tämä blogi on minulla siksi, että voin purkaa tänne raskauden kuormittamia ajatuksiani, ja kirjoitin lähes saman tekstin uudestaan. Ensi kerralla yritän luoda jotain mukavempaa luettavaa!

Ajatuksia synnytyksestä

Aikaa vauvan syntymään on noin kaksi kuukautta. Nyt lasketun ajan lähestyessä ihmiset ovat kovasti alkaneet kyselemään, että joko jännittää ja pelottaako synnytys. Tässä on nyt itse asiassa kuitenkin käynyt niin, että mitä lähemmäs kyseistä tapahtumaa mennään, sitä vähemmän se hirvittää minua. Raskauden alussa olin ihan paniikissa, kun joku mainitsikin sanan "synnytys", mutta nyt se tuntuu vain joltain hieman epämukavalta tilaisuudelta, jonka toivoisin jo olevan takana päin. Vähän sama tunne, kuin edessä olisi jokin tärkeä tentti tai työhaastattelu. Että kamalaahan se tulee olemaan, mutta olisipa se jo, että se olisi hoidettu.

Tässä vaiheessa, kun en vielä ole kokenut synnytyskipuja, minua pelottaa eniten se hetki, kun tajuan, että nyt se syntyy. Että mitä jos olen yksin kotona, eikä aviomieheni vastaa puhelimeen? Jos sairaalasta vain koko ajan sanotaan minulle, että älä tule tänne vielä, (mene vaikka suihkuun!), vaikka olen hädissäni ja minua sattuu? En niinkään ole kuullut tutuiltani kauhutarinoita itse synnytyksestä, vaan nimenomaan siitä ajasta, kun odotellaan kotona, että saa puhelimessa hoitajalta luvan lähteä sairaalaan. Tietysti ymmärrän, että Helsingissä synnytyssairaalat ovat täynnä, varsinkin nyt Naistenklinikan ollessa remontissa, mutta jotenkin uskon, että oloni olisi turvallisempi sairaalassa, ja näin ollen kivutkin olisi helpompi kestää, kun en ole muuten ihan paniikissa.

Toivon, että pystyn synnyttämään lapseni alakautta, eikä sektiota tarvitse tehdä. Lisäksi toivon saavani joko epiduraali- tai spinaalipuudutuksen. Minä olen lääkärin ja sairaanhoitajan tytär, joten lähes kaikki elämäni aikana  kokemani kivut, säryt, taudit ja muut huolet on hoidettu lääkkeillä. En oikeastaan edes usko lääkkeettömään kivunlievitykseen (ja tässä tulee lisäksi vielä sellainen tuplaepäusko, eli en ymmärrä, miten se voisi auttaa minua, jos en usko sen  auttavan). Luomusynnytys ei siis ole asia, jota edes harkitsisin vaihtoehtona.

Tietysti, kaikki yllä mainittu on vain spekulointia tilanteesta, jota en ole vielä kokenut. En voi vielä tietää, miten oikeasti tulen missäkin vaiheessa reagoimaan. Kuitenkin olen ihan luottavainen sen suhteen, että sekä minä että lapsi selvitään lopulta tilanteesta ihan hyvin. Ensi viikolla meillä on perhevalmennus, jossa on aiheena synnytys, ja sen jälkeen varataan aika synnärille tutustumiskäyntiä varten. Saan molemmista varmasti vielä lisää pohtimisen aihetta.