perjantai 28. maaliskuuta 2014

Teutonia Cosmo

Posti muisti minua ilokseni eilen valtavan kokoisella paketilla, josta kuoriutui meidän tulevan pikkuisen tuliterä menopeli, Teutonia Cosmo yhdistelmävaunut. Oltiinkin jo vähän ehditty jännittää, että kumpi tulee ensin, lapsi vai kärryt, mutta hyvin kävi. Vaunut on nyt kasattuna eteisessä ja lapsi kelluu edelleen kohdussani.


Ensin vähän ihmeteltiin kisun kanssa, että mikä osa kuuluu mihinkin ja mitä nappeja ja tässä nyt sitten pitää painella, että nämä saa muutettua rattaista vaunuiksi, mutta lopulta onnistuin kasaamaan ne ja vielä oletettavasti ihan oikein. Hyvältä ainakin näyttää, eikä insinöörimiehellänikään ollut kotiuduttuaan mitään huomauttamista kokoamistaidoistani.



Testasin vielä kissalla, kestävätkö ne kasassa, jos kyydissä on liikkuvaa painoa, ja kyllä kesti. Hyvä minä!


Tilasimme nämä saksalaiselta MyPram -sivustolta. Ennen ostopäätöstä katselimme kyllä aikamme myös käytettyjä vaihtoehtoja, mutta tarjonta ei ollut lähelläkään toiveitamme, joten päädyimme ostamaan ihan uudet vaunut. Saimme ainakin juuri sellaiset kuin halusimme; pyöriä, väriä ja kantokoppaa myöten. Hintaa näille tuli kotiinkuljetuksen kanssa vähän päälle 800 euroa, mikä on itse asiassa melko vähän verrattuna siihen, mitä sama setti olisi maksanut Suomesta ostettuna. Ainoana miinuksena tässä täytyy mainita, että kesti kaksi
kuukautta ostopäivästä siihen, että vaunut olivat perillä. Kuljetus sinänsä oli hyvin nopea, neljä arkipäivää Saksasta Suomeen, mutta koska vaunut jouduttiin tilaamaan Teutonian tehtaalta, aikaa meni. Yritys kuitenkin
piti minut sähköpostitse ajantasalla tilanteesta, joten koen palvelun kokonaisuudessaan olleen hyvää.


Ja sitten, miksi me valitsimme juuri nämä vaunut?

1. Nämä ovat yhdistelmävaunut. Sopivat siis lapselle koko sen ajan, kun hän on vaunuiässä. Voin kyllä suoraan sanoa, että rattaiden muuttaminen vaunuiksi vei minulta aika kauan aikaa, mutta onneksi sitä ei tarvitse kovin usein tehdä!

2. Näissä on kääntyvät etupyörät. Asumme kaupungissa ja liikumme pääosin vain kaupungissa, joten tämä oli melko helppo valinta. En sitten tiedä, miten nämä pienemmät pyörät toimivat lumella, mutta ainakin asfaltilla nämä kulkevat ja kääntyvät erittäin näppärästi.

3. Näissä on säädettävä työntöaisa. Minä olen sen verran pikkuinen, että tämä oli myös yksi ratkaiseva tekijä. Suurimmassa osassa vaunuja, joita kävimme koeajamassa, oli nimittäin työntöaisa niin korkealla, että olisin saanut koko hartiaseutuni kipeäksi niitä työnnellessäni.

4. Nämä vaunut tuntuvat todella kevyiltä työntää(!) ja miellyttävät sekä minun että mieheni silmää. Valitsimme näihin kovan, irrotettavan kantokopan, koska se vaikutti tukevalta ja kopan liikuteltavuus oli mielestämme myös plussaa. Myös säilytytilaa on melko paljon, kyytiin mahtuu isompaakin tavaraa. Kovin pieneen tilaan nämä eivät kyllä mene, mutta se ei haitannut meitä, sillä automme on farmarimallinen ja tavaratila siis suuri.


Värillä ei ostopäätöstä tehdessä sinänsä ollut mitään väliä, mutta olihan se nyt ihan kiva päästä sitten kuitenkin itse valitsemaan. (Ja kyllä, siitä huolimatta, että meille on tulossa tyttövauva, valitsimme siniset vaunut.) Jo raskauden alussa, kauan ennen kuin uskalsin edes ajatella vaunujen ostamista, ostin sattumalta Oililyn turkoosin hoitolaukun. Matchaa nyt sekin sitten, vaikka sitä ei tässä millään tapaa ajateltukaan.


keskiviikko 26. maaliskuuta 2014

Lapseton nainen äitiyslomalla

Minulla on meneillään 39. raskausviikko, ja edelleen, vain harvoina pieninä hetkinä tämä raskaus tuntuu missään. Ainoat kivut, joita olen tuntenut, ovat johtuneet siitä, kun vauva riehuu kohdussani. Olen käynyt joka päivä kävelylenkillä ja öisin nukun hyvin ilman minkäänlaisia ongelmia. Lisäksi olisin tässä kohtaa vielä väittänyt, ettei supistuksiakaan tule, jollei neuvolatäti olisi tänäaamuna vatsaani painellessaan todennut, että sulla on nyt supistus päällä, huomaatko. En huomannut. En edes sen jälkeen, kun hän oli asiasta maininnut.

Fyysisen olemisen helppoudesta huolimatta viime viikko oli minulle jotenkin henkisesti todella raskas. Jos erehdyin sanomaan jollekin, että on aika tylsää olla kaikki päivät yksin kotona, niin vastaus oli aina "yritä kuule nyt levätä ja nauttia, kohta sulla ei enää ole aikaa siihen". No joo. Paitsi että nauti siinä nyt sitten, kun pahimpina päivinä makasin vain sängyssä ja jos olin hereillä, kommunikoin lähinnä itkemällä.
Nyt olo on kuitenkin ollut myös henkisesti hyvä, eli liekkö oli ainakin osittain jotain hormonien aikaansaamaa alakuloa.

Itseäni viihdyttääkseni olen viime aikoina ostellut aika paljon kirjoja. Eilen hain taas yhden lähetyksen postista, ja paketissa oli mm. Sami Malilan kirjoittama Muumilaakson vauvakirja. Valitsin sen ihan vain siksi, että pidän muumeista, mutta nyt sisältöön tutustuttuani olen ollut muutenkin tyytyväinen valintaani. Kirjassa on monipuolisesti paljon täytettävää ja kysymykset ovat nykyaikaisia. Itse pidän esimerkiksi erityisesti siitä, että tässä puhutaan yleisesti nimen antamisesta, eikä ristiäisistä, sillä me emme kasta lastamme. Muutenkin kirjailija on mielestäni tehnyt hyviä sanavalintoja tekstejä laatiessaan. Kannattaa tutustua, jos on vielä vauvakirjaa vailla.



Bonuksena tälle päivälle on taas perinteeksi muodostuneet neuvolanjälkeiset pullakahvit. Kelpaa mutustella, kun sain taas kehuja terkkarilta siitä, kuinka hieno olen painonnousuni kanssa ollut. Tällä hetkellä painoa on yhteensä koko raskauden aikana tullut 7 kiloa. Mums mums.

torstai 20. maaliskuuta 2014

Täysiaikainen raskaus

Olo on todella levoton. En tiedä, miten päin olisin ja mitä tekisin. TV? Ei. Kirja? Ei. Jäätelö? Kyllä.
Kirjoitan jotain Facebookiin ja poistan sen. Kirjoitan blogitekstin ja poistan sen.
Kello on vasta yksitoista. Menee vielä monen monta pitkää tuntia, ennen kuin mieheni tulee töistä kotiin.

Lapsi kohdussani on edelleen todella vilkas, vaikka tilaa siellä on enää hyvin vähän. Hän potkii, heiluttelee käsiään, kääntää kylkeään ja työntää sekä päätään että peppuaan milloin mihinkin suuntaan. Siis melkein koko ajan. Ja melkein koko ajan se myös tekee kipeää, sillä vauva on jo melko iso verrattuna omaan kokooni. Välillä turhaudun ja kävelen levottomana ympäri asuntoa, että hän olisi edes hetken paikoillaan, mutta jumppa vatsani sisällä alkaa taas heti kun asetun paikoilleni.

Vauva on nyt tarpeeksi kehittynyt pärjätäkseen kohtuni ulkopuolella. Raskauden alussa mietin, että miten ikinä saan sikiön pidettyä sisälläni yhdeksän kuukautta. Varoin jokaista askelta ja jokaista suupalaa ja säikähdin jokaista vihlaisua vatsassa tai missään siellä päinkään. Kerran söin vahingossa pästoroimattomasta maidosta valmistettua juustoa ja olin peloissani viikon. Hoin mielessäni, että pysy nyt vaan siellä niin mitään muuta en pyydä. Loppua kohden olen tietysti oppinut olemaan rennommin ja luottamaan siihen, että kyllä se siellä pysyy.

Nyt viikkoja on siis kasassa 37+0. Välillä toivoisin synnytyksen käynnistyvän välittömästi, ettei tarvitsisi olla enää raskaana, ja välillä toivon vauvan pysyvän kohdussani mahdollisimman pitkään, ettei mikään sittenkään muuttuisi. Onneksi asia ei tässä vaiheessa ole enää minun tahdostani kiinni. Päällimmäisin tunne kuitenkin on, etten jaksaisi enää odottaa!



lauantai 15. maaliskuuta 2014

Käynti vauvatehtaalla

Synnytys aiheena alkaa jo vähän kyllästyttää minua. Olen lukenut, puhunut ja kirjoittanut aiheesta niin paljon, että nyt puuttuu enää se, että tilaisuus on hoidettu alta pois. Eilen kävimme kuitenkin vielä tutustumiskäynnillä Kätilöopistolla, Suomen suurimmassa synnytyssairaalassa, jossa minunkin on pian tarkoitus synnyttää esikoiseni.

Tällä hetkellä, kun Helsingin toinen synnytyssairaala on remontissa, Kätilöopistolla syntyy noin 8500 vauvaa vuodessa. Se tekee aika monta vauvaa päivää kohti. Tilasto on toisaalta rauhoittava, toisaalta stressaava. Kätilöt, jotka auttavat monta kymmentä vauvaa maailmaan pelkästään yhden vuorokauden sisällä, ovat varmasti kokeneita ja osaavat asiansa. Myös ajatus siitä, että niin moni muukin on samaan aikaan samassa tilanteessa kanssani tekee tapahtumasta jotenkin vähemmän pelottavan. Kuitenkin, kuten jo aiemmin mainitsin, pahimmat pelkoni eivät suinkaan suinkaan kohdistu itse synnytykseen, vaan siihen kotona oltavaan aikaan, kun tuskaisena odotellaan puhelimessa kiireiseltä kätilöltä lupaa lähteä sairaalaan. Ja, vaikka tämä oli minulla jo hyvin tiedossa, ei stressi ainakaan vähentynyt siitä, kun kierrosta pitänyt kätilö vielä sanoinkin sen ihan suoraan, että synnyttäjä pyritään pitämään kotona mahdollisimman pitkään, koska tämä kyseinen vauvatehdas on niin ruuhkainen.

Joka tapauksessa täytyy sanoa, että kaikista valmennuksista ja muista infoista, joissa olemme raskauteni aikana käyneet, tämä oli ehdottomasti hyödyllisin. Kätilö kävi synnytyksen läpi hyvin yksityiskohtaisesti, ja niin ällöttävää kuin se valitettavasti onkin, on rauhoittavaa tietää, minkä väriset limat ja eritteet missäkin vaiheessa ovat normaaleja, ja milloin vasta kannattaa huolestua. Kuulin myös vasta nyt ensimmäisen kerran, että jälkeisten syntyminen voi olla hidasta ja hankalaa, jos synnyttäjällä on taustallaan joko keskenmeno tai raskauden keskeytys, ja toinen näistä on kauan sitten tapahtunut minulle. Tietysti tämä on vain yksi mahdollisuus, ei  täysin varmasti edessä oleva asia, mutta oli silti parempi kuulla tästä nyt kuin synnytyssalissa.

Olen kaiken kaikkiaan nyt ihan rauhallisin mielin. Konkreettisena neuvona loppuraskausajalle saimme kävelylenkkien tekemisen. Helpottaa kuulemma kaikkeen, mitä on edessä. Harmi vaan, että viime yönä on nyt sitten ilmeisesti tullut talvi, eli ainakin tänään valitsen kyllä lenkkareiden sijaan kirjan ja sohvan.

torstai 13. maaliskuuta 2014

RV 36+0

Tasan neljä viikkoa laskettuun aikaan. Aika alkaa käydä vähän pitkäksi. Eilen oli kunnon sellainen "en jaksa olla raskaana enää sekuntiakaan" -fiilis, mutta tänään olen kärsivällisempi. Yleisesti ottaen turhaudun kuitenkin todella helposti ihan pienistäkin asioista. Vatsa painaa, ja selkä on öisin kipeä, mutta ne ovat vain lihaskipuja, ja saan nukuttua ilman kipulääkkeitä. Yhtään raskausarpea en ole (vielä) löytänyt mistään, vaikka kylkiä kiristääkin niin kovasti, että tuntuu, että  iho olisi ihan äärirajoillaan. Ruokaa pystyy syömään todella vähän kerrallaan, sillä olo on ihan täysi silloinkin, kun on kamala nälkä.

Kokonaisuudessaan elo on kuitenkin vielä melko helppoa. Ongelma on lähinnä se, että minusta on niin kamalan tylsää olla päivät yksin kotona. Ja tietysti, niin kauan kuin tämä on suurin  ongelmani, tilanteeseen on oltava tyytyväinen.
On mulla onneksi tämä karvainen kaveri täällä seuranani.



Alkuviikosta kävimme neuvolalääkärin luona. Hän otti meidät vastaan puoli tuntia myöhässä ja koko ajan tuntui siltä, että hänellä oli kamala kiire ja sähläys päällä. Minulle tuli taas(!) huono olo kesken tutkimuksen, mikä vaikutti vauvaankin sen verran, että doppleri mittasi sykelukemaksi 180. Sillä hetkellä en kyllä edes tajunnut huolestua, sillä keskityin vain pysymään tajuissani ja olemaan oksentamatta. Vesilasillisen jälkeen oma oloni helpotti sen verran, että vauvakin alkoi rauhoittua ja syke laski sataankuuteenkymmeneen, mikä oli minun mielestäni vieläkin kamalan paljon, mutta lääkärin mukaan ihan ok. Muuten kaikki oli hyvin. Vauva on raivotarjonnassa ja kohdunsuu on edelleen kiinteä ja kiinni, mutta kaula on lyhentynyt senttiin.


Vatsa on edelleen melko korkealla, kuten näkyy. SF-mitta on 32 senttiä, eli ihan keskellä keskikäyrää mennään. Vähän harmittaa, että unohdin lääkärissä kysellä mitään painoarviota.

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Varautuminen tulevaan koitokseen

Lauantairuuhka jossain päin Vantaata. Olemme Bauhausissa mieheni kanssa ostamassa uusia lattialistoja kun alkaa tuntua oudolta. Yhtäkkiä en pysty liikkumaan, koska yrittäessäni ottaa askeleita mihin tahansa suuntaan tunnen viiltävää kipua koko alaruumiissani. Tuntuu, että jalat lähtevät alta. Roikun koko painollani ostoskärryjen päällä ja yritän olla huutamatta, kunnes helpottaa. Hetkeksi. Sama toistuu vielä muutaman kerran.

Menomatkalla mieheni on vitsaillut minulle, että älä nyt sitten ala synnyttää, että saadaan tätä remonttia taas vähän eteenpäin. Vastasin, etten mä tänään mitenkään voiskaan, koska en aamulla sheivannut sääriäni. Ja koska nyt olette jo ehkä huomanneet, ettei tämä päivitys sisällä mitään söpöä vauvakuvaa, olette varmasti jo päätelleet, etten alkanut synnyttää.

No, vaikka en alkanutkaan, niin kävi kyllä muutamaan otteeseen mielessä, että nytkö se jo tulee, mikä puolestaan sai minut havahtumaan siihen, että esimerkiksi sairaalakassin pakkaaminen ei ole edennyt eteisen nurkassa sijaitsevaa tyhjää reppua pidemmälle. Tämä ei sinänsä ole yllätys, sillä olen yleensäkin todella laiska pakkaamaan. Mihin tahansa olenkin menossa, heittelen juuri ennen lähtöä kassiin jotain mahdollisesti tarpeellisia (mahdollisesti täysin tarpeettomia) vaatekappaleita, ja perillä sitten ihmettelen, että mitäs täältä löytyykään.
Tänään kuitenkin poikkesin tavoistani ja yritin tehdä tulevasta synnytysreissusta itselleni mieluisemman täyttämällä repun asioilla,  joita oletan sairaalassa tarvitsevani.


Vaihtovaatteita. Lähinnä minulle, mutta myös puhdas t-paita miehelleni.
Puhelimen laturi ja kirja, johon en kyllä usko koskevanikaan sairaalassa ollessani, mutta onpahan nyt kuitenkin.
Hygieniatarvikkeita. Kamalaa markettishampoota, jota löysin kaapista jonkun matkan jäljiltä. Voittaa kuitenkin mahdollisesti sen ällöttävän laitosshampoon.

Lisäksi rupesin reippaaksi ja valitsin myös vauvalle kotiutumisvaatteet. Olin muka valitsevinani jotain sukupuolineutraalia, ruskeaa ja valkoista, mutta nyt tätä kuvaa katsoessani voin todeta, että taitaa olla ihan sama minkä värinen body hänellä on päällään, jos puen hänet kuitenkin vaaleanpunaiseen, kukalliseen ulkohaalariin.


torstai 6. maaliskuuta 2014

Kerro kerro Google

Iso, suorastaan huutava otsikko hyppää suoraan silmilleni avattuani aamun Helsingin Sanomat. "Selittämätön kohtukuolema kuukautta ennen laskettua aikaa vei perheeltä kaksi vauvaa vuoden aikana", kertoo lehti. Asia, jota nainen ei halua lukea ensimmäiseksi herättyään, viisi viikkoa ennen omaa laskettua aikaansa.
Hylkään lehden lukematta koko tekstiä ja siirryn tietokoneelle. Sama uutinen on minua vastassa myös Facebookin etusivulla, tietysti. Itseppä olen sivustosta tykännyt.

Luettuani uusimmat vauvablogipäivitykset olen rauhoittunut ärsytyksestä sen verran, että voin siirtyä googlailemaan muita asioita.

Ensimmäinen haku: vadelmanlehtitee + synnytys + tutkimus
Jo hakusanoja kirjoittaessani olen varma, etten tule löytämään mitään oikeaa tutkimustietoa vadelmanlehtiteen vaikutuksesta synnytykseen. Haku tarjoaa minulle vain blogeja ja keskustelupalstoja, joissa ihmiset kirjoittavat kyseisen teen mahdollisesti vahvistavan kohtulihasta ja tehostavan supistuksia, mutta tieteellisiä faktoja en löydä, vaikka teen vielä saman haun englanniksi. Luovun tästä ajatuksesta ja keitän kahvit.

Toinen haku: 36. raskausviikko
Numerot vähän hämmentävät minua. Olenko ihan oikeasti jo näin pitkällä?! Kännykän kalenteri kertoo, että kyllä, ihan oikeasti olen.
"Napanuora on noin puoli metriä pitkä ja ympärysmitaltaan sentistä kahteen senttiin. Sikiö käyttää napanuoraa leluna ja puristelee sitä, mutta ei jaksa puristaa sitä niin lujaa että se vahingoittuisi", kertoo google. Miten hirveän suloista! Vauvani leikkii!

Kolmas haku: kipu + kohdunsuulla + loppuraskaus
Minusta on alkanut tuntua, että en tunnista supistuksia supistuksiksi. Toisinaan rehkittyäni vatsaa kiristää, ja oletan sen olevan jonkinasteista supistelua, mutta en ole varma. Varsinkaan en osaa sanoa, mistä yksi supistus alkaa ja mihin se loppuu. Viime aikoina vastaavissa tilanteissa on kuitenkin ruvennut tuntumaan viiltävää kipua kohdunsuulla. Tai ainakin oletan, että se on kohdunsuu... Ei siis vatsassa eikä selässä, vaan alempana. Kipu saa minut taittumaan kaksinkerroin, mutta kestää onneksi vain muutamia sekunteja.
Törmään googlaillessani termiin "sukkapuikkosupistus". Ehkä se on sellaista sitten. Mistä näistä tietää...!?

Viimeinen haku: synnytyskertomus
Olen viime aikoina lukenut aika paljon näitä. Mieluiten vielä niitä kaikkein tuskallisimpia tarinoita, joissa kipua kuvataan sietämättömäksi ja koko tilaisuutta maanpäälliseksi helvetiksi. Tällä kertaa löydän kertomuksen, jossa ponnistusvaihe kestää kaksi tuntia. Huh huh.
Jostain syystä nämä kamalimmat kauhutarinat rauhoittavat minua paljon enemmän kuin kertomukset onnistuneesta synnytyksestä. Tulee sellainen olo, että olen nyt sitten ainakin varautunut kaikkeen. Lähestyvä synnytys on muutenkin alkanut pyöriä mielessä aika paljon. Ystäväni sanoi minulle eilen, että "voihan siellä olla hei ihan kivaakin, kun saa ilokaasua!". Mitäpä siihen sitten lisäämään.

tiistai 4. maaliskuuta 2014

Puolison tuki

Tapahtuu eräänä aamuna. Olen nukkunut heräilemättä koko yön, ja kun vihdoin alan siirtyä unesta valveen puolelle, tajuan, että tämä tarkoittaa sitä, ettei vauva ole potkinut minua hereille kertaakaan koko yön aikana. Alan odottaa liikkeitä, mutta en tunne mitään. Yritän vaihtaa asentoa ja  juoda vettä.
Ei mitään.
Puolen tunnin jälkeen olen täysin paniikissa ja herätän mieheni huutamalla, että se ei liiku, miksei se liiku, mikä sillä on. Mies on rauhallinen, vaikka on juuri herännyt vaimon hysteeriseen huutoon. Hän tunnustelee hetken vatsaani, kunnes toteaa: kulta, kokeile tästä, kyllä se liikkuu.



Raskaus on tavallaan melko yksinäistä. En yhtään vähättele sitä, että se muuttaa täysin myös tulevan isän elämän, mutta niin kauan kuin vauva pysyttelee kohdussani, suurimmat muutokset tapahtuvat minulle. Vain minun kehoni muuttuu. Minun mieleni on hormonien sekoittama. Minä tunnen vauvan koko ajan, minä jään pois töistä ja minä joudun synnyttämään. Ja tämä ei suinkaan tee tukihenkilön roolia helpoksi. On oikeastaan jopa hieman ihmeellistä, miten toinen voikin ilta toisensa jälkeen aina valita juuri ne oikeat sanat ja teot, vaikka hän ei tarkalleen voi tietää, miltä minusta tuntuu.

Aloitetaan käytännön asioista. Esimerkiksi: Olen onnekseni mennyt naimisiin kotitöitä tekevän miehen kanssa. Tavallisesti me siivoamme ja laitamme ruokaa molemmat yhtä paljon, mutta raskauteni aikana olen saanut hyvin usein kuulla lauseita, tyyliin "mene sä lepäämään, mä vaan tiskaan nää nopee ja laitan sulle sit jotain syömistä". Sinänsä ihan pieni asia, mutta saattaa tehdä raskautensa kanssa kamppailevan naisen elämästä juuri sillä hetkellä miljoona kertaa helpompaa. Kun olin aloittamassa äitiyslomaani, mieheni leipoi kakun, jonka voisin halutessani viedä töihin viimeisenä työpäivänäni, sillä en itse jaksanut edes ajatella leipomista.
Toivon, että olen joka kerta onnistunut osoittamaan kiitollisuuteni.

Psyykkinen puoli lienee kuitenkin konkreettisia asioita haastavampi. Hormonien pehmittämä vaimo kun saattaa aivan yhtäkkiä alkaa esimerkiksi itkeä, eikä mistään voi tietää, sattuuko, ahdistaako, vai näkyikö telkkarissa juuri jotain tosi söpöä. Olen valittanut ihan hävettävän paljon koko raskausajan. Joka paikkaan  sattuu, olen lihava ja epäeroottinen, en halua synnyttää, en jaksa käydä töissä, mutten haluaisi jäädä yksin kotiinkaan, ja milloin mitäkin. Toisinaan asiaa, mutta pääosin melko typeriä juttuja. Ja silti joka kerta, joka kerta, mieheni jaksaa kuunnella ja lohduttaa ja saa minut tuntemaan oloni turvalliseksi. Tai kauniiksi, tai hyväksi äidiksi, mikä nyt milloinkin on ongelmana. En usko, että olisin itse vastaavassa roolissa yhtä kärsivällinen.


Tiedän olevani todella onnekas, enkä ehkä aina muista tai osaa kertoa miehelleni, kuinka hyvä aviomies hän on. Tänään teen jotain hyvää ruokaa, josta hän erityisesti pitää.