keskiviikko 23. heinäkuuta 2014

Neljäsosa vuodesta

On tullut kuluneeksi kolme kuukautta siitä, kun tyttäreni syntyi. Muutama päivä päälle, jos tarkkoja ollaan, nimittäin tasan kolme kuukautta sitten tänään sain hänet vastasyntyneiden teho-osastolta viereeni Naistenklinikan perhehuoneeseen. Pidin häntä sylissäni ensimmäistä kertaa ilman letkuja, piuhoja ja mittareita ja mietin, että on siinä kaunis vauva.

Tuolloin kolmekiloinen vauva on nyt tuplannut painonsa. Hän on iloinen ja eloisa ja minä olen oppinut luottamaan siihen, että hän pysyy hengissä silloinkin, kun en katso. Hän hymyilee usein ja nauraakin välillä. Hän osaa ottaa tavaroita käteensä ja tutkii niitä suullaan, mutta tällä hetkellä kaikkein kiinnostavin asia taitaa kuitenkin olla oma isi. Ymmärtäähän sen, minun naamaanihan hän on jo tuijotellut yötä päivää neljäsosan vuodesta.

Eilen neiti oppi kääntymään selältä vatsalleen. Uusi temppu oli niin kiva, että sitä piti esitellä koko ilta. Ja tietysti yö. Ja ylpeä äiti lähetti heti videota -jos mahdollista, vielä ylpeämmille- isovanhemmille.
Muutenkin neiti on kova harjoittelemaan motorisia taitojaan. Hyvin usein löydän hänet pinnasängystään poikittain, joskus pää on siellä mihin laitoin jalat.

Kotona oleminen muuttuu koko ajan helpommaksi lapsen kehittyessä. Ensimmäisen kuukauden aikana huomasin usein laskevani tunteja siihen, että mieheni tulisi töistä kotiin. "Ai sä tulit jo", olen viime aikoina sanonut useammin kuin kerran.

Kaupungilla käydessäni olen nähnyt vauvoja, jotka ovat pienempiä kuin minun vauvani. Se on kummallista. Vastahan hän syntyi.

torstai 17. heinäkuuta 2014

Leijonaemo

Ötökät. Pyöräilijät. Varomattomat lapset. Autot. Tuntemattomat pällistelijät. Bakteerit, virukset ja muut pöpöt. Uhkia! Koko paha maailma on täynnä uhkia, jotka voivat vahingoittaa minun vauvaani.

Minusta on tullut ylisuojeleva. Olen suorastaan vihainen ja hyökkäävä, jos mikään yllämainituista yrittää tulla muutaman metrin turvarajan yli, lähelle lastani. Jos joku tunkee naamansa vaunujen lähelle katsoakseen vauvaani, laitan vaunuverhon kiinni ennen kuin edes tajuan, mitä teen. Ärsyynnyn! Mitä tuijotat minun tytärtäni siinä, tee oma. 

Eilen olimme kävelyllä ja pyöräilijä ajoi todella kovalla vauhdilla -mielestäni- aivan liian läheltä vaunuja. Ohitti vielä väärältä puolelta. MITÄ HELVETTIÄ, huusin sen perään, taas miettimättä ensin. Kumma kun ei pysähtynyt kuuntelemaan saarnaani liikennekäyttäytymisestä. Onneksi yleensä kuitenkin hillitsen itseni, enkä huuda kaikille ohikulkijoille.

En pidä siitä, että muut käsittelevät lastani kuin minä tai mieheni. Oletko pessyt kädet, ovatko ne kylmät, tekee mieli kysyä. Skannaan koko ajan ympäristöä sillä silmällä, että voin eliminoida kaikki mahdolliset vaaranpaikat. Ajatus siitä, etten pysty suojelemaan lastani kaikelta maailman pahuudelta, on hirveä.

Hormonit. Leijonaemon hormonit.

perjantai 11. heinäkuuta 2014

Riittää, että on ihan hyvä

Juttelin pari päivää sitten erään tuttavani kanssa, joka kertoi saaneensa osakseen paheksuntaa laitettuaan hellepäivänä lapsellensa aurinkovoidetta. Lienee sanomattakin selvää, että näin toimiessaan hän oli ajatellut vain lapsensa parasta, ja kuulemma ei ollut mitään merkitystä sillä, että purkin kyljessä luki suurella präntillä, että kyseinen tuote sopii lapsille. Paskat mutsit laittavat lapsillensa ties mitä myrkkyjä sisältävää aurinkovoidetta, ja sillä selvä.

"Ihan kun se nyt siihen aurinkovoiteeseen kuolis", totesi lopulta kyseinen tuttavani. Ajattelin, että onpa rento asenne. Minä olisin varmasti ottanut vastaavanlaisen kritiikin itseeni. Äitiyteni on vasta alussa, ja aivan varmaa on, että jossain vaiheessa tulen tekemään jotain, mikä jonkun mielestä on virhe.

Tai, tiedän jo tehneeni.
Olen puhdistanut vauvan tutin omassa suussani, vaikka tiedän, että se voi aiheuttaa kariesta.
Olen antanut lapselleni äidinmaidonkorviketta, koska olen halunnut juoda viiniä.
Ostin cittarista jonkun kohtuuhintaisen purulelun sen sijaan, että olisin maksanut kymmenen kertaa enemmän Sophie the Giraffesta.
Olen vaippaa vaihtaessani puhdistanut lapsen kosteuspyyhkeillä.
Laulan kehittävien lastenlaulujen sijaan lapselleni biisejä, joista minä pidän.

Kaikkien ylläolevien lauseinen julkaiseminen vähän jännittää. Tekee mieli lisätä lieventäviä asianhaaroja, kuten että join sitä viiniä lasillisen tai että käytin kosteuspyyhkeitä, koska juoksevaa vettä ei ollut saatavilla.
Ja miksi? Täydellistä äitiä ei ole. Silti sitä potee huonoa omatuntoa omasta epätäydellisyydestään.

Aiemmin mainitsemani tuttava sanoi minulle: kuule, riittää, että on ihan hyvä. Pääasia, että lapsella on hyvä olla ja äidilläkin ihan kohtuullista.

Joskus on ihan ok valita toisiksi paras vaihtoehto.

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Hahah ja GRR!

Tapahtui päivänä, jolloin vauvani oli tasan 11 viikkoa vanha: olemme lähdössä kaupungille, joten meikkaan eteisen kokovartalopeilin edessä. Vauva ääntelee tyytymättömyyttään eikä sen tyytyväisemmäksi muutu kun käyn laittamassa tutin hänen suuhunsa noin sadannen kerran. Lopulta otan hänet syliini ja jatkan ehostautumistani yhdellä kädellä.
Yhtäkkiä vauva kainalossani alkaa kujerrella iloisena. Huomaan hänen tuijottavan omaa peilikuvaansa. Koko pieni naama loistaa ja hampaaton suu hymyilee. Sitten hän alkaa nauraa! Ensin ihan varovasti vähän hihitellen, ja lopulta ihan ääneen kikattaen. Katsoo välillä peilissä näkyvää iloista vauvaa ja nauraa lisää.

Ensimmäinen nauru. Heittämällä parhaita hetkiä tähänastisen elämäni aikana.

Vauva tuntuu muutenkin kehittyneen aivan hurjasti ihan lähiaikoina. Hän ottaa paljon aiempaa enemmän kontaktia ja jaksaa seurustella kauemmin. Hän kiljahtelee iloisena, juttelee leluilleen ja kuuntelee tarkasti, kun laulan hänelle. Minusta ei tunnu enää yhtään niin usein siltä, että olen yksin kotona, vaan siltä, että olen kotona yhdessä tyttäreni kanssa. Ensimmäiset kaksi kuukautta vauva nimittäin aika lailla vain oli. Väläytteli tietysti hymyjä hyvinä hetkinään, mutta ei ollut erityisen kiinnostunut muusta kuin ruuasta. Nyt hänen aistinsa ovat selkeästi kehittyneet sen verran, että myös maailma tuttipullon ympärillä on alkanut kiinnostaa.

Eilen tyttö tarjosi naurut myös minulle ja ystävälleni. Hengailimme olohuoneessa ja TV oli auki. Sieltä tuli joku ohjelma, jossa aina silloin tällöin vilahteli paidattomia miehiä, ja aina tämän tapahtuessa tyttäreni alkoi hymyillä ja päästi suustaan iloisena GRRRR.
Tarkoituksellista tai ei, täytyy ehkä alkaa vähän miettiä, millaisia ohjelmia antaa hänen katsoa, ennen kuin homma lähtee ihan käsistä.

torstai 3. heinäkuuta 2014

Äidin ensimmäinen vapaapäivä

Minä olen parin päivän kuluttua lähdössä ystäväni polttareihin. Toiseen kaupunkiin. Ihan yksin! Olen odottanut tätä viikonloppua sekä innoissani että kauhulla, sillä en ole ikinä ennen ollut lapsestani erossa muutamaa tuntia kauempaa. Nyt olen poissa yhden päivän ja yhden yön.

On rentouttava ajatus, että vuorokauden ajan olen vastuussa vain itsestäni. Voin syödä ja juoda mitä haluan, milloin haluan(!), ja mennä nukkumaan vasta kun huvittaa. Tiedän, että lapseni on hyvässä turvassa isänsä luona.

Mutta. Mitä jos vauva oppii juuri sen vuorokauden aikana jotain uutta, enkä ole näkemässä? Mitä jos hän kaipaa äitiään? Tuskin kaipaa, eihän hän vielä edes tajua olevansa minusta erillinen yksilö. Mutta mitä jos!
Minä ainakin tajuan olevani kolmensadan kilometrin päässä hänestä, ja aivan varmasti ikävöin.

Minun äitini sanoi minulle, että "äidit nyt vaan ovat sellaisia. Aina huolissaan, vaikka syytä ei olisi."
Niinpä. Oma vuorokausi tekee minulle varmasti hyvää. Se on taatusti myös hyväksi isän ja lapsen suhteelle.

Mutta. Aina huolissaan, vaikka syytä ei olisi.

tiistai 1. heinäkuuta 2014

Apua, se kasvaa!

Kymmenenviikkoisen äitiyteni aikana en ole liiemmin haikaillut vauvan kasvuvauhtia.
Vauhtia. Täysin tietoinen sanavalinta, sillä välillä tuntuu kuin vauva olisi jo pelkästään yhden yön aikana kasvanut paljon isommaksi, kuin mitä hän nukkumaan mennessään oli. En tarkalleen edes tiedä, mitä vaatekokoa hän käyttää, sillä vaatteista riippuen 56 ja 68 saattavat olla ihan yhtä sopivia. Pääsääntöisesti vitosella alkavat ovat ruvenneet jäämään pieniksi.

Olen jossain määrin odottanut tyttäreni kasvamista ja kehittymistä. Vaikka osaan jo tulkita hänen itkujansa niin, että yleensä aina tiedän, mitä hän milloinkin yrittää viestittää, on silti mukava ajatus, että jossain vaiheessa itseilmaisu monipuolistuu. Joskus haaveilen jopa jo siitä, että hänet voi viedä puistoon leikkimään, eikä minun tarvitse olla niin paljon yksin kotona. Puiston penkillä istunee varmasti muitakin mammoja, ja seura on tervetullutta, sillä mieheni tekee hyvin pitkiä työpäiviä.
Kaikista eniten olen odottanut sitä, että vauvan vatsa kestää muutakin ravintoa kuin maitoa, ja voin hyvällä omatunnolla lopettaa imettämisen. Touhu on nimittäin koetellut hermojani ensimmäisistä päivistä asti.

Joka tapauksessa, vauvan kasvu ja kehitys on tähän mennessä siis tuntunut pääsääntöisesti pelkästään myönteiseltä asialta. Joltain mukavalta, jota odottaa. Eilen kuitenkin iski haikeus. Luin kirjaa, joka kertoi lapsen kehityksestä ensimmäisen vuoden aikana, ja jouduin hetkellisesti paniikkiin. Ihan kohtahan se jo tajuaa olevansa yksilö! Pian se kierähtää, ryömii ja konttaa ja sitten se kävelee pois minun luotani. Soittaa ehkä joskus, jos tarvitsee rahaa.

Vauva on ihana vauvana. Täytyy nyt muistaa nauttia näistä hetkistä, sillä näin pieni hän ei enää ikinä ole. Huomenna hän on taas ihan pikkuisen isompi.