keskiviikko 20. elokuuta 2014

Satunnaisia tilastoja arjesta

Satunnaisia tilastoja tavallisesta arkipäivästä neljä kuukautta vanhan vauvan kanssa:

-Vaippoja vaihdettiin vuorokauden aikana yhdeksän. Neljä näistä oli kestovaippoja, mutta rehellisyyden nimissä täytyy tunnustaa, että yleensä meillä menee kestovaippoja päivässä 1-2. Omatuntoni soimaa minua jokaisen kertakäyttövaipan kohdalla, mutta ne ovat vain niin paljon helpompia, pienempiä ja kevyempiä, ja vahinkoja sattuu niiden kanssa vähemmän. Olen ottanut tavoitteekseni kuitenkin, että vähintään yksi kestovaippa päivässä. Tekee se kuitenkin 365 kertakäyttövaippaa vähemmän vuodessa, mikä on huomattavasti tyhjää parempi.

-Imetin vuorokauden aikana yhdeksän kertaa, joista kaksi yöllä. Muuta ravintoa vauva ei saanut.

-Kielsin vauvaa tukistamasta minua tasan kymmenen kertaa, mutta kun äidin hiuksia on vain nii-in kiva kiskoa. Ei auta laittaa tukkaa nutturalle, koska pikkuneiti kyllä repii kampauksen kuin kampauksen auki. Hiuksia kyllä irtoaisi näin muutama kuukausi synnytyksen jälkeen ihan ilman apujakin, kiitos vain.

-Päiväunia nukuttiin neljä kertaa ja aina 30 minuuttia kerrallaan. Meidän vauva on täsmällinen tyttö, eikä nuku koskaan enempää tai vähempää kuin puoli tuntia. Olen yrittänyt pitkittää päiväunia ties millä keinoin, mutta neiti on sitä mieltä, että puoli tuntia on hyvä ja sillä selvä.

-Tämä hieman väsynyt äiti joi päivän aikana kahvia neljä kuppia, haaveili suklaasta kaksi kertaa, muttei syönyt yhtä ainutta palaa. Tiedän juovani kahvia aivan liikaa, mutta ei yhtään huvita vähentää. Se on hyvää ja ihanaa ja piristää ja lohduttaa.

-Vauva itki vuorokauden aikana kolme kertaa, mutta itkujen yhteiskesto oli noin puolitoista minuuttia. Hän rauhoittuu yleensä aina heti, kun huomaa, että teen edes jonkinlaisen eleen reagoidakseni. Jos ei silloin, niin viimeistään sylissä. Mitä sitä turhaa parkumaan, sillä nekin voimat voi käyttää siihen, että yrittää möyriä eteenpäin.

-Käänsin lapsen vatsalta selälleen 19 kertaa, joista kaksi yöllä. Tämä tilasto sisältää vain ne kerrat, jolloin minä pelastin hänet tukalasta tilanteesta, ei esimerkiksi mieheni. Halu päästä liikkelle on neidillä niin kova, että hän kääntyilee silloinkin, kun ei yhtään jaksa, ja välittömästi käännyttyään hän alkaa huutaa APUAAA. Vauvakielellä tosin.

-Vauva puklasi päälleni seitsemän kertaa. Kertoja, jolloin hän pulautti itsensä päälle on turha edes yrittää laskea. Koska tämä loppuu??

-Sukat revittiin jalasta irti neljätoista kertaa, kunnes äiti kyllästyi ja vaihtoi vauvalle jalkaan sukkahousut. Tyttö löysi joskus viikko sitten varpaansa, ja se sukkien irrottaminen on melkein yhtä kivaa kuin äidin tukistaminen. Takuuvarma keino naurattaa vauvaa, on kutittaa hieman varpailla poskea! Kokeilkaapa, ainakin meidän neiti meinaa ihan tikahtua naurusta.



No irtosihan se, sitten mennään taas!

tiistai 19. elokuuta 2014

Imeväinen

Inhosin imettämistä ensimmäiset kaksi kuukautta. Rinnat eivät olleet kipeät kuin ensimmäisten viikkojen ajan, mutta jokin siinä oli epämiellyttävää. Vauva oli sairaalassa ollessaan tottunut tuttipulloon ja tuttiin, ja rintakumista oli vaikea päästä eroon. Imetys kumin kanssa oli ärsyttävää säätämistä. Vauva sai jatkuvasti rintaraivareita ja minä olin lukemattomia kertoja ihan kypsä lopettamaan koko touhun.

Tein itseni kanssa sopimuksen, että neljä kuukautta imetän. Vaikka itkien, hampaat irvessä ja väkisin. Ja jos neljän kuukauden jälkeen vielä vituttaisi, niin sitten mietittäisi vaihtoehtoja.

Homma rupesi kuitenkin sujumaan joskus kolmannen kuukauden kohdilla. Rintakumista oli päästy eroon ja raivarit vain yhtäkkiä loppuivat. Parhaimmillaan meillä mentiin yhdellä yösyötöllä, mutta viime neuvolassa annetut rokotukset tekivät vauvasta niin levottoman, että hyvä rytmi meni sekaisin. Nykyään syömme öisin kaksi kertaa.

Imetyksen sitovuudesta puhutaan usein. En ole missään vaiheessa kokenut sitä erityisen sitovaksi. Ehkä siksi, että meidän vauva on nopea syömään, eikä siihen mene kerrallaan montaakaan minuuttia. Mitään tiheän imun kautta ei ikinä tullut. Tai no, oli hän rinnalla kerran muistaakseni 25 minuuttia ja se taisi olla siinä.
En myöskään missään vaiheessa ole kokenut, että minun täytyy niin sanotusti olla aina ruoka-aikaan kotona, koska lapsi syö ihan mielellään pullosta ja pakastin on rintamaitoa puolillaan. En usko hänen hämmentyvän siitä, koska logiikka on selkeä. Isi syöttää pullosta ja äiti rinnasta. Harvoin minä silti poissa olen.

Nyt se maaginen neljä kuukautta on joka tapauksessa kulunut. Imettäminen ei tunnu enää epämiellyttävältä. Päinvastoin, paljon helpompaahan se sujuessaan on kun maidon lämmittäminen ja tuttipullojen desinfiointi. Raivoamisen sijaan lapsi naureskelee rinnalla ja hakee kontaktia. Se hidastaa hommaa, mutta ei haittaa lainkaan. Jatkan ihan mielelläni vielä jonkin aikaa.

tiistai 12. elokuuta 2014

Meno päällä

Takana ovat ne ajat kun vauva köllötteli tyytyväisenä viltillä tai nojaili rauhallisena sylissä. Neiti on selvästi tajunnut, että tässä maailmassa on mahdollista liikkua, ja ajatus on tainnut hullaannuttaa hänen mielensä. Hän kääntyy vatsalleen välittömästi, kun lasket hänet sylistäni, ja alkaa pyrkiä kohti lelujaan. Eteen tai taakse neiti ei vielä pääse, mutta pyörii jo akselinsa ympäri melko vaivattomasti.

Tällainen näky minua tavallisesti odottaa, kun menen hakemaan neitiä päiväunilta.

Treenattava on myös paikoissa, joissa ei mahdu liikkumaan, ja tietysti myös silloin, kun ei oikeastaan kuuluisi yrittää ryömiä yhtään mihinkään suuntaan. Kuten öisin. Sylissä ollessaankin mimmi turhautuu, jos kantaja vain istuu paikoillaan eikä liiku. Maailmassa olisi niin paljon nähtävää! Ei auta yrittää selittää kolme ja puoli kuukautta vanhalle lapselle, että ei tässä kuule ole kiire mihinkään.

Nyt on oltava tarkkana mihin lapsen jättää, sillä se voi juuri olla se kerta, kun olen ajatellut, ettei hän tästä mihinkään pääse, kun hän oppiikin hyppimään. Alkaa olla kiire tehdä kodista lapsiystävällinen.

perjantai 8. elokuuta 2014

Tyhmä äiti, miks toit mut tänne?

Hysteeriäiti täällä taas, terve! Käytin tänään täysin terveen lapseni lääkärissä.

Tyttö oli muutaman päivän hieman tukkoinen ja hengitys kuulosti limaiselta. Terve järki (ja esimerkiksi myös mieheni) olisivat kyllä sanoneet, että lapsella ei ole hätää, sillä hän oli koko ajan oma virkeä ja iloinen itsensä, liikkui, leikki ja söi hyvin, mutta minä kuuntelin hermorauniona hänen hengitystään ja olin varma, että tämä ei nyt ole normaalia. Valvoin kaksi päivää ja kaksi yötä huolesta soikeana, ja lopulta kun voimat loppuivat ja aloin itse olla vauvaa itkuisempi, soitin terveyskeskukseen, että voisitteko pliis katsoa häntä.

En ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka menevät jokaisen pikku vaivan takia lääkärille, vaan olen enemmänkin niitä, jotka käyvät kipeänäkin töissä ja hankkivat ammattiapua vasta kun on _aivan pakko_. Mutta mitä tyttäreeni tulee, olen näköjään varsin pahasti ylihuolehtivainen.

Ensimmäinen (ja mahdollisesti pahin) virhe on googlata vauvan oireita. Jo mainittu terve järki kyllä ehkä sanoisi, että ihmisillä toisinaan on nenä tukossa, ja siihen ei kuole. Mutta ei googlen löytämät keskustelupalstat. Siellä kokemuksiaan jakaa kyllä joku, jonka tutun tutun tuttu ei mennyt tukkoisen nenän takia lääkäriin ja sitten oli liian myöhäistä. Tuli sydänvika, aivovaurio ja kuolema.

Toinen virhe oli tietysti valvoa kaksi vuorokautta, sillä eihän mikään tunnu olevan hyvin sellaisella unimäärällä.

Joka tapauksessa, lapsi on tutkittu nyt ja todettu terveeksi. Nukuin itsekin useamman tunnin päiväunet lääkärireissun jälkeen. Elämä tuntuu taas vähän helpommalta.

Käynti terveyskeskuksessa poiki kyllä toisen huomion. Vauva nimittäin tuntuu inhoavan kyseistä paikkaa. Aina muutoin hän on hyvin rauhallinen eikä vielä vierasta, mutta neuvolassa ja lääkärissä naama kyllä kääntyy väärinpäin ja sydäntäsärkevä itku alkaa jo ennen kuin häntä on alettu edes tutkia. Onko muilla ilmennyt vastaavaa?

maanantai 4. elokuuta 2014

Minun lapseni on minun lapseni

Olemme olleet kesämökillä kuumuutta paossa. Myös vanhempani olivat siellä meidän kanssamme muutaman päivän. Etukäteen olin fiilistellyt, että ihanaa, sitten voin rentoutua, ehdin tehdä asioita ja saunoa kahdestaan mieheni kanssa, sillä isovanhemmat haluavat varmasti hoitaa hetkisen ainokaista lapsenlastaan. Ja kyllä he halusivatkin, olivat oikein innokkaita lapsenvahteja. Mutta minä en osannut lainkaan rentoutua tyttäreni ollessa jonkun muun kuin minun tai mieheni seurassa.

Kyse ei ole siitä, ettenkö luottaisi heidän lastenhoitotaitoihinsa. Tietysti luotan, ovathan he kasvattaneet kolme omaa lastaan terveiksi ja täyspäisiksi aikuisiksi. Minun tyttäreni vain sattuu olemaan minun lapseni, eikä kukaan muu tulkitse hänen sanattomia viestejään yhtä hyvin kuin minä.

Kyseiset isovanhemmat, tyttärelleni ainoat, asuvat melkein kolmensadan kilometrin päässä. Käyn kotona pari kertaa vuodessa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että hoidamme mieheni kanssa lapsemme koko ajan itse. Monet ystävämme ovat sanoneet, että katsovat mielellään lastamme, jos haluamme käydä kahdestaan vaikka elokuvissa. No kiitos, mutta ajatus siitä, että jättäisin vauvani jollekin, jolla ei itsellään ole koskaan ollut lapsia, on täysin absurdi. Neiti todennäköisesti olisi hengissä ja varmaan ihan tyytyväinenkin palatessani, mutta itse olisin kaikkea muuta paitsi rentoutunut.

Aikaa parisuhteen hoitamiseen on aika vähän, kun jomman kumman on koko ajan oltava lapsen kanssa. Raskausaikana olin vähän kateellinen niille, joiden tukiverkosto on laajempi ja lähempänä kuin meillä, mutta nyt en osaa enää kaivata sitä. Olen tyytyväinen siihen, että pääsen toisinaan yksin lenkille ja hyvinä iltoina ehdimme mieheni kanssa katsoa yhdessä televisiota. Yhteistä aikaa ehdimme varmasti viettää ihan tarpeeksi sitten, kun vauvamme ei enää ole vauva.