Univelkainen

Puolen vuoden aikana kerätty univelka alkaa tuntua. Kun lapsi herää hyväntuulisena aamuisin kello seitsemän, ainut ajatukseni on, että ei pliis vielä. Nostan hänet viereeni "nukkumaan", eli repimään naamaani ja hokemaan iloisena TÄ TÄ TÄ TÄ, minkä olen päätellyt tarkoittavan ylös laiskamato.

Useilla puolivuotiailla on jo mahdollisuus pärjätä yö ilman ruokaa. Meillä herätään syömään kaksi kertaa yössä, mutta todennäköisesti vain siksi, että tämä on totuttu rytmi. Viime yönä kokeilin, mitä tapahtuu, jos jätän ensimmäisen syötön pois. Lapsen herättyä paijailin häntä tovin, ja hän nukahtikin yllättävän helposti uudestaan. Söimme vasta kolme tuntia myöhemmin. Syöttöjä mahtui silti yöhön kaksi, mutta olen tyytyväinen, jos saamme pidennettyä nukkumaanmenon ja ensimmäisen syötön väliä niin, että ehdin itsekin saada unta useamman tunnin katkeamattoman pätkän. Yhden yön perusteella tuloksia on kuitenkin mahdoton ennustaa. 

Tällä hetkellä lapsi heräilee muutoinkin kuin syömään. Kehittynyt motoriikka valvottaa öisin, kun puoliuninen vauva yrittää päästä konttausasentoon. Päivisin vatsalta kierähdetään sujuvasti selälleen, mutta öisin taito jostain syystä unohtuu ja äitiä tarvitaan avuksi. Saatan joutua nousemaan yön aikana yhteensä viisikin kertaa. Ei ihme, jos pää painaa päivisin.

Valinta oman hetken ja unen välillä on toisinaan vaikea. Tällä hetkellä lapsi nukkuu eikä mieheni ole kotona, joten voisin hyvin mennä itsekin lepäämään. Sen sijaan istun koneen ääressä kirjoittamassa tätä tekstiä. Nämä pienet omat hetket ovat kuitenkin niin harvassa, että kiusaus roikkua tietokoneella tai toljottaa televisiota on suuri. Tämän julkaistuani aion ottaa kissan kainaloon ja käydä sohvalle löhöämään. Ehkä nukahdan siihen. Tai sitten en, ja aamulla taas ihmettelen, miten väsyttääkin niin hirveästi.