Muutosten vuosi 2014

Eilen illalla nukkumaan mennessämme löysimme mieheni kanssa peittojemme seasta tutin, viilentävän purulelun ja pehmolelupupun. Tilanne hieman huvitti, kun sitä alkoi ajattelemaan. Lähtötilanteessa oli kaksi työssäkäyvää aikuista asumassa yhdessä ja aina kiiltävä ja siisti koti. Tämän vuoden aikana tuo tilanne on muuttunut sellaiseksi, että kyseisten tavaroiden löytyminen sängystämme on ihan normaalia. Olemme vanhempia. Äiti ja isä, perhe.

Minä olen kärsivällisempi kuin aiemmin. Jos olen syönyt, jaksan monen tunnin nukutusmaratoneja hermostumatta. Minulla ei enää ole kiire mihinkään, ja ymmärrän, että ehdin tehdä omia juttujani sitten myöhemminkin. Toisaalta saatan myös olla todella hyökkäävä leijonaemo, mikäli koen tyttäreni (tai oikeastaan kenen tahansa läheiseni) tulleen väärin kohdelluksi. Ennen lasta (hormoneja?) harmittelin maailman epäkohtia lähinnä mielessäni.

Nykyisin pidän myös fyysisestä minästäni parempaa huolta kuin aikaisemmin. Chileläinen luomupunkku on vaihtunut kivennäisveteen tai colajuomiin. Absolutistia minusta ei ole tullut, sillä saatan edelleen juoda lasin viiniä jos olosuhteet ovat kohdillaan, mutta alkoholinkäyttöni on joka tapauksessa todella vähäistä. En halua hoitaa lasta krapulassa tai väsyneenä, enkä muutenkaan enää kaipaa humalaa. Lisäksi haluan jaksaa lenkkeillä! Siitä on tullut tärkeä osa päivääni, on ihanaa päästä ulos ja bonuksena vauvan saa helpohkosti päiväunille rattaisiin.

Parisuhde muuttuu tietysti aina väistämättä esikoisen syntymän myötä. Yhteistä aikaa on vähemmän ja lähes kaikenlainen spontaanius katoaa elämästä olosuhteiden pakosta. Olen tyytyväinen, että olemme pysyneet aviomieheni kanssa läheisinä ja toisillemme rakkaina näistä suurista muutoksista huolimatta. On meillä toki ollut tämän suhteen myös hieman tuuria, sillä saimme vauvan, joka menee iltaisin kiltisti nukkumaan kello 19, ja näin ollen ehdimme olla kahdestaan aika monta tuntia ennen omaa nukkumaanmenoaikaamme. 

Kulunut vuosi on kaikkiaan muuttanut elämääni enemmän kuin mikään aikaisemmista. Minä olen muuttunut, parisuhteemme, arkemme ja monet tavoistamme ovat muuttuneet. Raskaaksi tultuani ehkä pelkäsin edessä olevia muutoksia. Nyt minä tiedän, että ne olivat hyviä ja tervetulleita. Tämä vuosi oli hyvä ja olkoon seuraava vielä parempi!

Muuttuja

Hyvää uuttavuotta kaikille!

Terveisiä sairastuvalta!

Täällä on nyt sairasteltu ihan toden teolla. Lapsi on pitkittyneen hengitystieinfektionsa vuoksi antibioottikuurilla ja itse sairastin flunssan, jonka kylkiäisinä tuli kuumetta ja korvatulehdus. Oma tautini alkaa jo hellittää otettaan, mutta lapsi rohisee edelleen pahasti. Hän jaksaa nyt jo onneksi leikkiä, juoda maitoa ja jahdata kissaa, joten eiköhän tässä olla parempaan suuntaan menossa.

Ensimmäisinä kipeinä öinään lapsi nukkui vain 15-60 minuutin pätkiä, ja voi että nyt sitä arvostaakin taas niitä tavallisia kahden syötön öitä, jolloin ei muuten herätä rauhoittelemaan itkevää lasta. Syömisessäkin on sairastelun myötä otettu taas takapakkia, ja yllätys yllätys, neiti haluaisi jälleen kerran elää pelkällä rintamaidolla. Muuta tähän ei kai voi todeta, kuin että onneksi edes se maistuu. Itse olen tietysti tulkinnut tilanteen niin, että saan syödä suklaata niin paljon kuin haluan, koska maitoahan ei tule, jos en syö tarpeeksi (heh heh).

Minä en tänne jää lepäilemään, heippa!

Näistäkään ei jostain syystä hirveästi pidetä.

Mieheni on onneksi kolmen viikon (!) talvilomalla, mikä helpottaa tilannetta ihan hirveästi. Kipeänä on raskasta hoitaa lasta ja kipeää lasta on raskas hoitaa, mutta kävi hyvin ettei minun nyt tarvitse selviytyä siitä yksin. Jos ei oteta huomioon sitä, että olemme puolikuntoisia, niin tekee kyllä meille kaikille ihan hyvää vain lepäillä muutama päivä kotona ihan perheen kesken!

Stressiä lomasta

Olemme mummolassa. Lapsi on edellisen kerran ollut yötä poissa kotoa neljä kuukautta sitten, eikä kahdeksankuisen muisti taida kantaa ihan niin pitkälle. Ymmärrettävästi hän on hyvin hämillään.

Tulimme tänne eilen. Minulta kesti illalla kaksi ja puoli tuntia saada hänet yöunille. Puolentoista tunnin kohdalla hieman turhautti. Tuntia myöhemmin, kun vauva vihdoin nukahti, tuntui kurjalta. Eihän hän voi ymmärtää, mikä on tämä vieras paikka, johon matka kesti ihan liian kauan ja jossa on kummallisia, kovin lähelle tunkevia tyyppejä, joita äiti vielä hämmentävästi kutsuu äidiksi ja isäksi.

Nyt olemme saaneet lopullisen selvyyden lapsen vierastamiskysymykseen. Hän pelkäsi vielä eilen isääni niin, että itku meinasi tulla tämän tästä. Tänään on hieman parempi päivä. Äitini on jo sitkeän lepertelyn ja lahjomisen tuloksena saavuttanut tyttäreni luottamuksen. Tiiviisti neiti on kuitenkin viihtynyt sylissäni turvassa, mihin voisi todeta, että taisin saada mitä tilasin, kun viime kirjoituksessani haikailin sylivauvan perään.

Vaikka omasta mielestäni tulimme vain käymään kotona, olisi tietysti ollut arvattavissa, että mummolaloma on lapselle hämmentävä kokemus. En tosin silti keksi, miten vauvaa voi tällaiseen tilanteeseen valmistella, vaikka olisinkin tajunnut asian ajoissa. Todennäköisesti kuitenkin huominen on hänelle jo taas paljon parempi päivä, ja kun olemme lähdössä takaisin kaupunkiin, saattaisi tyttö jo viihtyä täälläkin ihan hyvin. Sen näemme pian. Tällä hetkellä kuitenkin hieman stressaa. Minua ja vauvaa.

8 kuukautta

Kahdeksankuukautinen vauva painaa 8,9 kilogrammaa ja on 71 senttimetriä pitkä. Neuvolaa hän inhosi. Välittömästi päästyämme lääkärin huoneeseen, alkoi sydäntäsärkevä itku, joka laantui hetkeksi äidin sylissä, mutta yltyi taas, kun vieras täti uskalsi lähestyä häntä. En ole kuitenkaan muissa tilanteissa huomannut neidin vierastavan, vaikka olemme tavanneet paljon ystäviäniä ja käyneet kyläilemässä ja kerhossa.

Temppuja tyttö on oppinut rutkasti kuluneiden kuukausien aikana. Hän osaa käydä itse istumaan, muttei pidä taitoa ilmeisestikään kovin hyödyllisenä, sillä kenellä nyt olisi aikaa istuskella paikoillaan, kun voi kontata tai harjoitella seisomista. Hän yrittää siis nousta tukea vasten ylös, mutta toistaiseksi onnistumisprosentti ei ole päätä huimaava. Neiti ei esimerkiksi vielä ymmärrä, ettei molempia käsiä voi irroittaa tuesta yhtä aikaa kaatumatta, vaikka näkyvillä olisikin jotain erityisen mielenkiintoista, kuten äidin älypuhelin.

Tyttö puhuu ainoastaan siansaksaa. Bäng bäng, vau vau ja päppä ovat yleisimpä ilmaisuja, mutta joskus kuulee myös mammaa ja mämmää. Hän tunnistaa oletettavasti nimeltä ainakin itsensä ja kissamme. Kun huhuilen häntä, hän lähtee konttaamaan luokseni, ja kun kysyn missä kissa on, ryntää neiti kisun kimppuun. Olen tehnyt myös "missä äiti?" ja "missä isi?" -tyyppisiä testejä, mutta joko kysymykset ovat neidin mielestä typeriä tai sitten sisältävät liian vaikeita sanoja.

Enää rintamaito ei ole meillä pääasiallinen ravinnonlähde, vaikka imetänkin edelleen jokaisen aterian jälkeen ja 1-2 kertaa yöllä. Soseita on nyt vihdoin alkanut mennä suurempia määriä ja olemme myös lisänneet sormiruokailun määrää. Omin käsin lapsi tuntuu syövän mitä tahansa hänen eteensä laitan, mutta itseäni isot palaset pienessä suussa hieman hirvittävät. Vaaratilanteilta on kuitenkin vältytty.

Tuttipulloa tyttö ei hyväksy suuhunsa enää ollenkaan. Nokkamukista hän suostuu juomaan vettä, mutta ei maitoa. En ole pariin kuukauteen ollut ilman lasta poissa kotoa varttia kauempaa, joten en tiedä varmasti, miten hän sitten reagoisi, jos rintaa ei vain olisi saatavilla. Voihan se pullomaito isin tarjoamana kelvatakin. Aion joka tapauksessa vielä jatkaa imettämistä, sillä maito riittää ja imetys on samalla myös ihana sylittelyhetki; neiti kun ei kiireiltänsä ole muuten viihtynyt sylissä viime aikoina.

Raskainta arjessa tällä hetkellä on lapsen saaminen yöunille. Nukuttajaksi ei ole moneen (neljään?) kuukauteen kelvannut kukaan muu kuin äiti. En ole kovinkaan montaa kertaa nukuttanut lasta ihan yksin, vaan teemme sen mieheni kanssa yhdessä, mutta silti, jos paikalla onkin pelkästään isi, on helvetti irti. Lapsi huutaa ja rääkyy niin kauan kunnes tulen paikalle, oli kyse sitten vartista tai tunnista. Muuten hän kyllä pitää kovasti myös isistään.

Joskus mietin hieman haikeana, että mihin se minun pikkuvauvani katosi. Pääsääntöisesti kuitenkin olen ihan tyytyväinen, että hänestä on jo tullut näin iso tyttö, ja elämässä on hieman muitakin ulottuvuuksia kuin imetys ja vaipanvaihto. Mikä voisikaan olla ihanampaa kuin se, että lapsi tulee ihan itse pyytämätään syliin ja muiskauttaa keskelle naamaani kunnon limapusun!

Kummiton

Me emme valinneet lapsellemme yhtään kummia. Emme kastaneet häntä, sillä emme kumpikaan mieheni kanssa kuulu kirkkoon, ja minä olen aina ajatellut, että kummien funktio on lähinnä kristillinen.Viime aikoina olen kuitenkin kuullut useammilta tahoilta ihmisten valinneen kummeja myös lapsille, joita ei ole kastettu.

Toivon, että kukaan ei käsitä tätä väärin tai ota itseensä, mutta olen nyt hämmentynyt, että miksi sille kirkkoon kuulumattomattomalle lapselle olisi pitänyt valita kummi!

Näkemykseni kummiuden turhuudesta johtunee mahdollisesti siitä, että en ole itse lapsuuteni jälkeen ollut juurikaan yhteydessä omiin kummeihini. Ja lisäksi vielä; jos olisin valinnut tyttärelleni kummin, se olisi ollut joko systerini tai paras ystäväni. En usko sillä olevan merkitystä, kutsutaanko tyyppiä tädiksi vai kummiksi, sillä ihan sama ihminen hän lapselleni kuitenkin on, ja aivan muut asiat ratkaisevat sen, pysyykö hän tyttäreni elämässä vai ei.

On varmaan ilmeistä, että syy tämän tekstin kirjoittamiseen onkin hiljattain asian tiimoilta herännyt epävarmuus. Omalta osaltani en oikeastaan kokenut edes sitä valinnaksi olla pyytämättä tyttärelleni kummeja, sillä koko ajan ajattelin asian liittyvän jollain tapaa kasteeseen ja seurakuntaan kuulumiseen.
Mutta. Vaikka itselleni asia on mielessäni täysin selkeä, olen mahdollisesti muutaman vuoden kuluttua tilanteessa, jossa lapseni ihmettelee, miksi kaikki hänen kaverinsa saavat kummeiltaan lahjoja, eikä hänellä ole ainuttakaan kummia. Selitys, ettei äiti katsonut asiaa tarpeelliseksi, on todennäköisesti hänen mielestään typerä.

Oliko teillä jotain erityisiä syitä pyytää tai olla pyytämättä lapsellenne kummia?

Meidän päivä 2.0

Edellisestä meidän päivä -päivityksestä on puoli vuotta. Arki melkein kahdeksan kuukautta vanhan vauvan kanssa on hieman erilaista kuin kaksikuukautisen, joten on ehkä aika uudelle julkaisulle. Ensimmäisen voit lukea täältä. Tässä päivityksessä osa kuvista on otettu puhelimeni kameralla ja pahoittelen niiden heikohkoa laatua.

Tällainen oli meidän tavallinen arkipäivämme:

7:45 Vauvaksikin kutsuttu herätyskelloni alkaa soida. Soittoääni on kutakuinkin seuraavanlainen: BÄM BÄM BÄM HUUUU vauvauvauvauvau. Torkkuajastimena toimii potkiminen.

8:15 Lapsi hieroo aamupalat naamaansa. Otan itselleni toisen kupin kahvia ennen kuin päästän hänet lattialle telmimään. Siivotessani aamiaispöytää neiti käy kippaamassa kissan ruokakupin sisällön lattialle. Kissa katsoo minua paheksuvasti.

10:15 Lapsi alkaa väsyä. Hän on yrittänyt nousta seisomaan ottaen tukea kissan raapimapuusta, tv-tasosta ja minun tukastani, ja lopulta turhautuneena homman hankaluudesta kontannut eteiseen itsetuhoisena aikeenaan ilmeisesti imeskellä kenkiä tai syödä kiviä. Ehdin kuitenkin estää tapahtuman. Nukutusprosessi kestää satuineen kymmenen minuuttia.

11:00 Lapsi on odotetusti herännyt puolen tunnin torkuiltansa, ja syömme välipalaa. Tein hänelle banaani-mustikkasosetta, joka kelpaa yllättävän hyvin. Leikimme vähän ja lähdemme ulos.

Vetoketjut ovat neidille mieleen.

12:30 Käymme leikkipuistossa. Tyttäreni pitää keinumisesta ja kikattaa, kun työnnän hänelle vauhtia. Matkalla ruokakauppaan pysähdymme vielä Mätäjoen varrelle katsomaan sorsia.

14:00 Lapsi on nukahtanut rattaisiinsa juuri kun pääsimme kotipihaan. Jätän hänet eteiseen nukkumaan ja laitan päivällistä varten parsakaalit ja porkkanat höyrystymään. Ehdin selailla päivän Hesaria ja lukea muutaman blogikirjoituksen ennen kuin lapsi herää ja on taas aika syödä.

16:00 Teen joitain satunnaisia kotitreeniohjelman pätkiä, eli käytännössä otan treenivälineet esille, mutta en ehdi paljon koskea niihin, kun juoksen lapsen perässä ympäri asuntoa. Hänestä on joko erityisen hauskaa toimia äidin kahvakuulana, tai sitten hän nauraa yrityksilleni treenata, vaikka hän on hereillä. En ole täysin varma syystä, mutta hauskaa skidillä tuntuu joka tapauksessa olevan.

17:15 Olen yrittänyt 40 minuuttia saada lasta nukkumaan. Pinnasängystä kuuluu ÄIÄIÄIÄI BÄB-BÄÄÄÄ, ja päälle joko hekotusta tai kitinää. Systerini tulee käymään, ja lapsi riehaantuu entisestään kuullessaan tätinsä äänen. Luovutan. Ei ole pakko nukkua, jos ei nukuta.

18:40 Mieheni tulee töistä juuri kun olen saanut pikku mimmin kylvetettyä. En ehdi edes pukea hänelle vaippaa päälle, kun hän jo innoissaan lähtee konttaamaan hurjaa vauhtia isäänsä vastaan. Vahinkoja ei onneksi tapahdu.

19:15 Syötän lapselle iltapuuron, pesen hänen kaksi hammastaan (se on neidin mielestä ihan hirveän kivaa!), ja mieheni lukee hänelle iltasadun. Istun pinnasängyn vieressä kymmenen minuuttia ja kun poistun, lapsi on jo unessa. Itse menen nukkumaan pari tuntia myöhemmin.

Murkinaa mukulalle!

Lapseni ei ihan täysin vieläkään ole ymmärtänyt, kuinka ihana asia syöminen on, vaikka soseita on maisteltu jo kohta kaksi kuukautta. Parempaan suuntaan ollaan kuitenkin menossa, sillä enää ainoastaan aamupuuro kuorii mimmistä esiin totaalikieltäytyjän. Ihan sama millä sitä maustaa tai mikä on sen koostumus, alas ei mene lusikallistakaan. Täysin sama puuro kelpaa kuitenkin iltapalaksi, merkillistä kyllä.

Tänään teimme lounaan bataateista ja maissista. Luomutuotteita molemmat, ja ihan lähikaupasta haettuja. Voi että olin tyytyväinen, kun näin siellä nämä suloiset pienet luonnonmukaisesti kasvatetut bataatit!

Ella's Kitchenin puffit uppoavat pienelle paremmin kuin mikään! Pinsettiotekin tuli esiin sillä hetkellä, kun ensimmäisen kerran näitä hänen eteensä laitoin. Tai ainakin se oli ensimmäinen kerta, kun neiti esitteli minulle kyseistä taitoaan. Paketissa on ikäsuositus 7kk +, mutta otin varaslähtöä melkein kuukauden verran, ja ihan hyvin meni.

Yritimme syödä myös vähän mangoa, mutta se oli niin liukasta, ettei oikein tahtonut pysyä pikkuisissa käsissä. Suurin osa meni lopulta omaan vatsaani...

Välipalaksi neiti sai vähän makeampaa sosetta omenasta ja avocadosta. Kumpaakin olisi oikeastaan voinut tarjota myös syötäväksi sormin, mutta valitsin tällä kertaa (vähän) siistimmän ratkaisun ja soseutin ne. Menekki oli ihan kohtalainen.

Päivällinen on vielä tekemättä. Se tulee todennäköisesti sisältämään kanaa, vaikka niiden lihapalojen keittäminen ällöttää minua vieläkin. Mihinkä sitä ei oman lapsosensa puolesta ryhtyisi...!

Minustako jouluihminen?

Ostin elämäni ensimmäisen joulukoristeen viime jouluna. En ole ikinä ollut millään tapaa jouluihminen, mutta vuosi sitten lyllersin ison mahani kanssa kauppaan ja raskaushormonipäissäni kiikutin kassalle ikkunaan ripustettavan joulutähden. Koko päivän istuin ja tuijottelin ostamaani tähteä miettien, että mitä ihmettä minulle juuri tapahtui.
(Ja siis miettikää, minulla ihan oikeasti oli aikaa istua tyhmänä päivä tuijottamassa ikkunaa!)

Olen monesti miettinyt, että kuka ihme ostaa näitä jouluaiheisia härpäkkeitä kotiinsa. Nyt näyttää pahasti siltä, että olen tullut elämässäni pisteeseen, jossa se joku olen minä. Tänä vuonna meillä kotona näkyy, että joulu on tulossa. Lapseni lähennellessä kahdeksan kuukauden ikää ei tätä varmaan voi enää laittaa minkään hormonien piikkiin.

Liekö äitiys pehmentänyt pääni, vai onko se tämä kotona vietetyn ajan määrä?

Vaaran viettelemä

Suloisesta tyttärestäni on kuoriutunut kunnon tuholainen. Eteenpäin on mentävä aina täysillä, ja mahdollisesti vielä vähän lujempaa, jos äiti ehtii jotenkin arvata, mitä kiellettyä kohdetta tällä kertaa havitellaan. Lapsen mielestä kun sähköjohdot ja likaiset kengät olisivat mitä parhainta suuhunpantavaa, isin pleikkari kaipaisi vähän säätöä, pistorasioiden suojatulpat tuovat touhuihin mukavasti pientä haastetta ja kissan ruokakupit ja hiekkalaatikko suorastaan huutaen kutsuvat luokseen.

 Meillä on periaatteessa sääntö, ettei kissaan kosketa. Periaatteessa tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että minun mielestäni on, lapsen mielestä ei. Karvaista, pehmeää turkkia olisi niin kiva tunnustella, ja heiluva häntä houkuttaa ottamaan kiinni. Lapsen ote ei vain vielä ole kovin hellävarainen, ja silittäminen on vielä lähinnä repimistä ja läpsimistä. Kissalla on onneksi hyvät hermot, mutta mielissään hän ei silti pikku tunnustelijasta ole. En ehkä olisi hänen asemassaan itsekään.

Metriä alempana ei mobiilin vauvan kotona oikeastaan kannattaisi säilyttää yhtään mitään. Vielä meidän mimmi ei ole oppinut avaamaan laatikoita, mutta olen käynyt ne jo varmuuden vuoksi läpi. Lääkkeet, pesuaineet, paristot, työkalut ja veitset on siirretty korkealle. Myöskään mitään pientä ei saa tarttua pikku sormiin, jotta vauva ei tukehdu. Vaikka kuinka yrittää tehdä kodista turvallista, aina jostain löytyy jotain. Pöydänkulma, huonosti piilotettu johto tai kenkien mukana kulkeutuneita kiviä. On oltava skarppina koko ajan.

...Ja silti muutamien vuosien kuluttua varmaan huokaan, että kyllä hänen suojelemisensa oli helppoa silloin, kun hän oli vielä vauva ja aina kotona.