Kun olin vasta tullut äidiksi...

- Luin erilaisista oppaista, mitä vauvan "kuuluisi" osata minkäkin ikäisenä. Lopetin sen ehkä joskus puolen vuoden jälkeen Myyn opittua liikkumaan. Nyt tuntuu, että kaiken siihen lukemiseen käyttämäni ajan olisin voinut käyttää paremminkin. On yhdentekevää, oppiko Myy kääntymään kolme vai neljä kuukautta vanhana.

- Katsoin kauppakeskuksissa mallia muista äideistä, miten he kulkevat vaunujensa kanssa esimerkiksi liukuportaissa. Pelkäsin, että näytän tyhmältä etsiessäni hissejä muuten minulle niin tutuista paikoista. Nyt olen lähinnä sitä mieltä, ettei ole minun ongelmani, jos jonkun mielestä kuljetan tytärtäni "väärin" vaikkapa niissä mainituissa liukuportaissa.

- Julkaisin Internetissä kuvan vastasyntyneestä tyttärestäni. En tajua miten pystyin! Nyt suutun, jos joku mainitsee edes hänen oikean nimensä netissä.

- En uskaltanut kulkea vaunujen kanssa bussilla. Juna ja metro tuntuivat jotenkin paljon helpommilta vaihtoehdoilta, ja menin joskus pitkiäkin kiertoreittejä päästäkseni kohteeseen kyseisillä kulkuvälineillä, vaikka bussi olisi mennyt suoraan kotiovelta. Nykyään voi mennä rattaiden kanssa vaikka ruuhkabussiin sen kummemmin asiaa stressaamatta.

- Suunnittelin, mitä teen Myyn nukahdettua. VIRHE! Elämä on helpompaa, kun ei laske mitään lapsen päikkäreiden varaan.

- En uskaltanut tai halunnut sanoa lapsettomille kavereilleni, että en voi tai en halua tehdä jotain, koska minulla on lapsi. Olin viettämässä iltaa ystävieni kanssa tyttäreni ollessa parin kuukauden ikäinen. Nykyään sovin vain kahvitreffejä, koska a) krapula b) väsymys ja c) olen oikeasti mielummin illat kotona.

Lisäksi: nyt minä tiedän, että minä olen paras äiti minun tyttärelleni, enkä enää kyseenalaista toimintatapojani. Toivottavasti muut ovat oppineet saman!

Voihan hampaat!

Olin kuullut aikamoisen hurjia tarinoita hampaita tekevistä vauvoista jo ennen kuin oma lapsi oli minulle edes ajankohtainen. Itse olin vauvana esimerkiksi ilmaissut asiaan liittyvää tyytymättömyyttäni hakkaamalla päätäni pinnasängyn päätyyn ja puremalla äitiäni. En muista tilannetta, mutta ei vissiin tuntunut kivalta.

Myy sai ensimmäiset hampaansa joskus neljännen ja viidennen elinkuukautensa vaihteessa. Hän ei oireillut niitä millään tavalla, eräänä päivänä vain huomasin kaksi pientä valkoista palikkaa keskellä alempaa ientä. Erehdyin ajattelemaan, että ehkä tyttäreni on niitä onnekkaita, joita ei hampaiden saaminen häiritse.

Ja sittemmin olen saanut huomata, että todella erehdyin. Seuraavat kuusi hammasta ovatkin nimittäin tullessaan aiheuttaneet hieman enemmän hankaluuksia ja mielipahaa.

Hampaita saava Myy kyllä syö, mutta ainoastaan kaikkea, mikä ei ole ruokaa. Lihapullat ja kasvispihvit siis maistuvat koettelemuksen keskellä ihan hirveiltä, mutta kaikki mahdolliset huonekalut ja äidin sormet ja varpaat ovat ihan ok. Purulelu on tyhmä, sähköjohto kiva.

Nam, isin puhelin.

Lisäksi, hampaita saava Myy kyllä nukkuukin, jos hänet ensin saa nukahtamaan. Tavallisesti kymmenessä minuutissa unten mailla oleva lapsi hyppii ja riehuu sängyssään toista tuntia, vaikka laulan, luen satuja ja lopulta esitän itse nukkuvaa. Ei auta, meidän neitiä ei niin vain huijata. Myöskään vuorokauden ajalla ei ole merkitystä, sama show voidaan käydä läpi sekä päivällä että illalla.

Hampaiden pesu sen sijaan on onneksi yksi mimmin mielipuuhista. Toki hän joskus kiusaa äitiä sulkemalla tiukasti suunsa suppuun hammasharja suussaan, mutta alkaa yleensä nauraa pian temppunsa päälle, jolloin homma onnistuu taas. Onhan niistä hampaista hyvä pitää huolta, sen verran niiden saamiseksi on kärsittykin.

Kuinka muilla on suhtauduttu hampaiden puhkeamiseen?

10 kuukautta

Kymmenkuinen Myy tuntuu kasvaneen ihan hirveästi. Hän ylettää jo paikkoihin, joihin en oleta hänen yltävän, ja käy hyvin näppärästi poimimassa esimerkiksi älypuhelimeni parempiin käsiin (suihin), mikäli jätän sen epähuomiossa liian lähelle pöydänreunaa. Neuvolaa kymmenkuisella ei ole vielä pariin kuukauteen, mutta pituuskasvun huomaa myös siitä, että lähes kaikki koon 74 vaatteet ovat jääneet pieniksi, ja tällä hetkellä Myyn vaatteet ovat kokoa 80. Kotivaakamme mukaan hän painaa 11 kiloa, mutta en tiedä, paljonko siihen on luottamista.

Neidin lingvistinen kiinnostus on selkeästi herännyt, vaikka hän puhuukin edelleen lähinnä omaa kieltänsä. Hän on oppinut osoittamaan asioita, ja osaa kysyttäessä näyttää ainakin, missä lamppu, pallo, äiti, isi, kissa ja monet eri lelut ovat. Aina uusia asioita nähdessään Myy osoittaa niitä niin monta kertaa, että saan toistaa ääneni käheäksi, mitä ne ovat nimiltänsä. Vaikka ihan kokonaisia sanoja ei vielä tule, neiti kyllä hihkuu usein jotain sinne päin, esimerkiksi "iii", kun isi tulee töistä, ja "ma-ma-ma" kun hän haluaa maitoa.

Siellä se lamppu on.

Arkea helpottaa kummasti se, että Myy ymmärtää jo aika paljon puhettani. Harvoin enää esimerkiksi tarvitsee kaivaa hänen suustaan mitään sinne kuulumatonta, sillä neiti ojentaa löytämänsä aarteet ihan itse minulle, kun vain pyydän. Ainut kielto, mikä ei millään tunnu menevän perille, on se, ettei kissaa saa vetää hännästä. Sääntö tuntuu olevan neidistä kertakaikkisen typerä, ja saan pelastaa kisuherran pikku riiviön kynsistä monta kertaa päivässä.

Liikkumisen suhteen mitään suurta läpimurtoa ei ole tapahtunut, vaikka ketterä tyttö meillä viipottaakin. Myy kävelee kärrynsä kanssa tai pitäen seinästä kiinni, mutta ei ole yrittänyt ottaa askeleita ilman tukea. Pääasiassa hän liikkuu kontaten. Joskus olen yllättänyt hänet seisomasta ilman tukea, mutta epäilen niiden kertojen olleen vahinkoja.

Kymmenkuiselle mieluisimpia leluja ovat kirjat ja kaikki vekottimet, joista kuuluu musiikkia. Laulan itse kotona ollessani ihan huomaamattanikin aika paljon, ja viime aikoina myös Myy on alkanut "laulaa" musiikkia kuullessaan. Hän leikkii mielellään myös piilosta, jolloin hän konttaa verhon taakse ja kikattaa, kun alan huhuilla häntä. Lisäksi neiti pitää ulkoilusta ja tulee aina kiireesti eteiseen, kun otan ulkovaatteet esille. Emme me ulkona ihan kauheasti vielä mitään touhuile, mutta kärryistä on kiva katsella maailman menoa, ja jos tuuri käy, voi päästä puistoon keinumaan.

Olemme alkaneet totuttaa Myytä pikku hiljaa siihen, että hänellä on oma huone, ja siellä esimerkiksi leikitään päivisin aika paljon. Yönsä hän nukkuu edelleen äidin ja isin vieressä. Yleensä imetän kerran yössä, mutta olen viime aikoina saanut hänet helpohkosti nukahtamaan ilman maitoakin, joten luovumme varmasti piakkoin siitä tavasta. (Muusta ravinnosta voit lukea täältä.)

Vauvavuosi alkaa olla loppusuoralla, ja pian meillä asuu taapero. Mihin se aika oikeastaan meni? En ole tästä mitenkään haikeana, sillä minusta kotona oleminen on muuttunut koko ajan helpommaksi ja moniulotteisemmaksi Myyn kasvaessa. Ei sillä, etteikö se pikkuinen nyyttikin olisi ollut ihana, mutta tämän kymmenkuisen kanssa voi jo oikeasti kommunikoida ja puuhailla kaikkea mukavaa.

Värihaaste 4/5: pinkki

Värihaasteen kaksi viimeistä osaa ovatkin hankalampia, sillä violetin ja vihreän lisäksi meillä on sisustuksessa oikeastaan lähinnä mustaa ja valkoista. Teen tämän neljännen osion kuitenkin pinkistä väristä, ihan vain siksi, koska ostin eilen niin kauniita pinkkejä tulppaaneja. Kuten kävi keltaisenkin kanssa, kyllä niitä pinkkejä ja vaaleanpunaisia asioita sitten löytyi enemmänkin, kun katseli ympärilleen.

Tyttölapsi tuntuu jostain syystä saavan lahjaksi pelkästään vaaleanpunaista. Keräsin tähän pinoon vain nopeasti jotain, mitä löytyi pyykkinarulta ja hyllyn päältä, mutta tuntuu että lähes kaikki hänen vaatteensa ja asusteensa ovat pinkkejä, vaikka (HUOM!) olen ostanut itse näistä ainoastaan pinon päällimmäisenä näkyvät sukkahousut. Ei minulla ole mitään kyseistä väriä vastaan, mutta hassu juttu silti.

On minulla itsellänikin pinkkiä. Puhelin ja joltain lomamatkalta ostetut aurinkolasit. 

Jääkaapin ovessa on vaaleanpunainen kauppalistamagneetti.

Ja kylpyhuoneestakin löytyi jokunen vaaleanpunainen purtilo.

Muumeja on meillä joka lähtöön.

Mutta löytyy myös vähän hempeämpiä kahvikuppeja, joissa on pinkkejä kukkia.

Myyn vaaleanpunainen nokkamuki on yllättäen myöskin saatu lahjaksi.

Lastenhuoneen seinällä asuu mm. vaaleanpunainen orava ja laatikossa nalle ja possu.

Viimeisen osan kuvaamisesta tulee kyllä haastavaa! Saa nähdä, mitä keksin.

Ite!

Jos kymmenkuiselta Myyltä kysyttäisi, hän söisi edelleen mieluiten maitoa. Mahdollisesti pelkkää maitoa, ei syöttötuolissa vaan sylissä ja ennen kaikkea, ei nokkamukista vaan rinnasta. Kurja juttu vaan, että tyypillä sattuu olemaan kovin ikävä äiti, joka ei aio imettää ikuisesti, vaan sitkeästi tarjoaa neidille viisi ateriaa joka ikinen päivä.

Lusikkaa Myyn suuhun ei enää yritetä tunkea, sillä se on ihan toivottoman turhaa. Hän kääntää päänsä pois jo lusikan nähdessään, jyrsii pöydän reunaa mieluummin kuin äidin pöperöitä ja yrittää vaikka hypätä alas syöttötuolista todistaakseen, että hän ihan totta inhoaa sitä, että häntä syötetään. Ihan itse omin sormin neiti syö huomattavasti paremmin, ja iltapuuroa lukuunottamatta tarjoammekin hänelle tällä hetkellä pelkästään sormin syötävää ruokaa.

Oman kasvisruokavalioni myötä meillä syö koko perhe hyvin kasvispainotteisesti, mutta tarjoan Myylle pari kertaa viikossa lihaa ja suositusten mukaan kaksi kertaa viikossa kalaa. Uunilohesta hän pitää, mutta kaikki jauhelihasta valmistettu tuntuu maistuvan kamalalta, mikä voi myös johtua kokkaustaidoistani. Koska käsittelin ensimmäistä kertaa elämässäni lihaa vasta Myylle kokatessani, en ihmettele, jos tekemäni luomulihapullat eivät varsinaisesti ole mikään makuelämys. Mieheni tuomio esimerkiksi lapselle laittamastani makaronilaatikosta oli: no joo, ihan syötävää.

Kasviksien suhteen Myy on lähes kaikkiruokainen, mutta olen huomannut, että jos lautasella on useampaa eri sorttia, hän syö vain parhaimman makuiset (tai mielenkiintoisimman näköiset, mistä minä tiedän) ja heittää loput lattialle. Toisaalta jos tarjoan pelkästään niitä, jotka ovat sekalautaselta lentäneet suoraan lattialle, syö hän ihan nätisti temppuilematta kaiken. Siispä meillä mennään usein pääruoka + jälkiruoka -menetelmällä.

Päivisin minä ja lapsi syömme usein samaa ruokaa. Joskus teen ruuasta kaksi eri versiota, jolloin omaani tulee enemmän mausteita ja saatan käyttää siihen myös maitoa kröhöm... kermaa, minkä korvaan Myyn ruuassa äidinmaidonkorvikkeella. Olen kyllä alkanut maustaa hänenkin ruokiaan valkosipulilla, yrteillä ja joskus jopa pienellä määrällä paprikajauhetta tai pippuria, ja ihan hyvin on kelvannut eikä jälkiseuraamuksia ole tullut. Pari päivää sitten annoin hänelle sämpylänpalan, jonka tekemisessä oli käytetty ihan tavallista maitoa, mutta siitä neidille tuli sen verran vatsakipuja, että seuraava maitokokeilu saa vielä odottaa huolimatta kymmenen kuukauden suositellusta aloitusiästä.

Ruuan kanssa Myy juo vettä nokkamukista. Olen joskus kokeillut tarjota hänelle samaisesta kupista äidinmaidonkorviketta, mutta se ei maistu. Ei meillä varsinaisesti ole mikään kiire lopettaa imetystä, mutta kovin pitkälle yli yhden vuoden maagista rajaa en oikeastaan jaksaisi. Olisi joskus ihanaa pukea päälle jotain muuta kuin sen yhden ruotsalaisen vaateketjun halvin spagettiolkaintoppi, joka kieltämättä on käytännöllisin vaatekappale niin raskaanaollessa kuin imettäessäkin, mutta puolentoistavuoden päivittäinen käyttö alkaa pikku hiljaa kyllästyttää. Huolimatta siitä, että omistan niitä varmaan yhden jokaista saatavilla olevaa väriä.

Myy

Olen kirjoittanut kymmenen kuukautta tyttärestäni nimettömänä. Toisinaan olen pyöritellyt joitain mahdollisia bloginimivaihtoehtoja mielessäni, mutta ne ovat tuntuneet vääriltä, ja koko ajatus tyttärestäni toisen nimisenä muutenkin hassulta.

Arvaatte ehkä mihin tämä johtaa. Nyt se oikea salanimi on mitä ilmeisimmin löytynyt, sillä muutaman viikon tunnustelun jälkeenkin se tuntuu edelleen hyvältä. Blogimaailma tuntekoon siis tästä eteenpäin tyttäreni nimellä Myy.

Siivouspuuhissa

Kun säilyttää vaunuja eteisessä, täytyy imuroida koko ajan. Ennen talvea olin ajatellut, että se lumi ja loska mahdollisesti muodostuisi ongelmaksi, mutta paljon suurempi riesa onkin ne teiden hiekotukseen käytettävät kivet. Pieniä kiviä tulee sisään paitsi kärryjen myös kenkien mukana, ja lapsestani ne tuntuvat olevan mitä parhainta ravintoa.

Tämä ei todellakaan ollut se asia, josta olin tulossa kirjoittamaan, mutta etsiessäni sopivaa sormiruokailukuvaa, silmilleni hyppäsi nämä imurointikuvat, joiden välillä on kymmenen kuukautta ja yksi päivä.

Huhtikuu 2014

Helmikuu 2015

Lapsi on oppinut sammuttamaan imurin, mikä on tietysti hänen mielestään ihan hirveän hauskaa, mutta vaikeuttaa siivoamistani hieman. Nappasin hänet Manducaan, vaikka jo sitä etsiessäni ajattelin idean olevan ajatustasollakin huono. Hyvin hän siinä kuitenkin viihtyi sen viisitoista minuuttia, että sain kriittisimmät paikat puhdistettua.

Kumma juttu muuten, miten tuo maha tuntuikin silloin niin painavalta. Ihan pikkiriikkinen vauvahan siellä polski. Toista se on sätkivän kymmenkiloisen kanssa.

Asia päivässä muistiin

Sain joskus täysi-ikäistymiseni aikoihin itselleni äitini päiväkirjan vuodelta 1987. Synnyin tammikuun alussa kyseisenä vuonna, joten käytännössä koko kirja kertoo minusta ja minun vauvavuodestani.

Äitini on kirjoittanut kirjaan tunnollisesti vähintään lauseen verran lähes vuoden jokaisena päivänä. Tiedän siis ensimmäisestä vuodestani melko paljon sellaista, mitä esimerkiksi valmiiden kysymysten täyttämiseen perustuva vauvakirja ei ehkä paljastaisi.

Elokuu 1987

Lokakuu 1987

Tytärtäni odottaessani suunnittelin, että pitäisin hänestä samanlaista päiväkirjaa. En jotenkin saanut sitä aikaiseksi, ja meillä oli hänelle hankittuna jo Muumilaakson vauvakirja. Asia jäi kuitenkin vähän kaivertamaan mieltäni, ja vuoden vaihteessa sain vihdoin hankkittua sopivan kirjan. Projekti on hieman kunnianhimoinen, sillä kirja on viideksi vuodeksi.

Tekstiä tähän mahtuu päivää kohden lauseen tai korkeintaan kahden verran, ja toistaiseksi ne ovat syntyneet helposti. Olen pitänyt kirjaa vasta alle puolitoista kuukautta, mutta siihen on jo nyt tallentunut paljon sellaista, mitä ei muuten olisi tullut merkittyä ylös. Muistissa on esimerkiksi päivä, jona tyttö oppi vilkuttamaan, päivä jolloin hän alkoi osoitella asioita ja onpa tiedossa sekin fakta, milloin hän istui ensimmäisen kerran ruokakaupassa ostoskärryn lastenistuimessa.

Helmikuu 2015

Ja tietysti, paitsi pelkkiä uusia taitoja tähän tallentuu myös ihan tavallisia juttuja arjesta, joita ei ehkä muuten muistaisi. Mikä on saanut lapsen nauramaan tai mikä on kuorinut neidistä esiin känkkäränkän, mitä on tehty, leikitty tai sanottu. Ja jos en jaksakaan kirjoittaa joka päivä viiden vuoden ajan, se ei haittaa. Silloin tällöinkin on ihan hyvä.

Kyllä minua tosin vieläkin hieman harmittaa, etten aloittanut tätä heti neidin synnyttyä, mutta kahdeksan kuukautta myöhemmin on parempi kuin ei ollenkaan. Ja onhan niistä ensimmäisistä kuukausista onneksi tallentunut jotain muistoja tänne blogiin.

Värihaaste 3/5: keltainen

Valitsin keltaisen värin, vaikka ajattelin ensin, ettei sitä juuri löydy meiltä lelukorin ulkopuolelta. Väärässäpä olin! Iloisia keltaisia väripilkkuja löytyikin enemmän kuin olin kuvitellut.

Ensin kuitenkin se lelukori.

Ja yllättäen kirjahylly. Etenkin monissa lastenkirjoissa on keltaiset kannet.

Keittiöstä löytyy keltaisia muumeja enemmänkin.

Onko lapsiperhettä ilman keltaista kylpyankkaa?

Tytöllä on myös hellyyttävä keltainen pyjama sekä suloisia asusteita. Ja on muuten kyseessä perityt tossut! Mummini teki ne minulle silloin melkein kolmekymmentä vuotta sitten.

Askartelutavaroistani löytyy keltaista.

Ja bonuksena keltainen kauppakassi, joka ei kovin helposti häviä. Ei tosin ole kovin usein käytössäkään.

Kumma juttu: nukkuva lapsi

Meillä kävi kerran kerhossa eräs, joka tiesi paljon lapsen unesta. Hän sanoi, ettei alle tunnin mittaisia päikkäreitä oikein vielä lasketa päikkäreiksi.
Jaaha, mietin, minulla on siis vauva, joka ei nuku päiväunia.

Olen usein todennut ja toisinaan myös harmitellut, että tyttäreni nukkuu aina vain puoli tuntia kerrallaan. Tasan, lähes minuutilleen, eikä liikkuvissa vaunuissa, autossa tai ulkona nukkuminen ole pidentänyt tuota aikaa ollenkaan. Nyt, yhdeksän kuukauden iässä hän on kuitenkin mitä ilmeisimmin päässyt päiväunien makuun, sillä neiti on pari viikkoa nukkunut kerrallaan 1,5-2 tuntia. Joskus kaksi kertaa päivässä.

Vaikka lapsi on välillä herännyt lyhyemmiltä torkuiltansa itkuisena, en ole saanut häntä nukahtamaan enää uudestaan. Nyt kunnon unet nukuttuaan hän herää aina virkeänä ja kiljahtelee riemusta, kun menen hakemaan häntä. Ihan hyvin hän on aikaisemmalla unimäärälläänkin jaksanut, mutta nyt herääminen ja sen jälkeinen puolituntinen on ainakin huomattavasti helpompi.

Itseänikin yksi puolentoista tunnin tauko rentouttaa huomattavasti enemmän kuin kaksi tai kolme puolituntista. Olen ehtinyt lukea kirjan, virkata maton, kutoa sukat ja maalata listoja. Puhumattakaan siitä ajasta, jonka olen tuijottanut tietokoneen ruutua tai puhelintani lapsen nukkuessa. Ennen ehdin ehkä tiskata ja vähän mahdollisesti ajatella ruuan tekemistä.

Kunnon päiväunet ovat siis hyvästä sekä lapselle itselleen että myös minulle. Sen verran hysteerinen äiti minä kuitenkin olen, että tämä nukkuminenkin saa minut tietysti huolestuneeksi. Miten se nyt yhtäkkiä on muka alkanut ottaa päiväunia! Joku ehkä sanoisi, että on ihan normaalia, että vauvat nukkuvat useamman tunnin kerrallaan päivisin, mutta minun tyttärelleni tapa on todella epätyypillinen. Hänen nukkuessaan käyn säännöllisin väliajoin kuuntelemassa hengitystä ja ihmettelemässä tilannetta.

Toivon, että tämä ei ole vaihe, vaan hän olisi todella muuttannut päivärytminsä niin, että satsaa ennemmin yhtiin kunnon uniin kuin moniin pieniin pyrähdyksiin. Jos tämä nimittäin jatkuu, saatan itsekin alkaa nauttia yllättäen saapuneesta omasta ajastani enemmän. Kun joskus ehtii vähän rentoutua, on helpompi jaksaa olla läsnä silloinkin, kun teemme tyttäreni toiveesta päivän kolmatta kenkäinventaariota eteisen lattialla istuen.

Parsakaalirisotto

Minulla on useampikin ruoka-aiheinen teksti keskeneräisenä luonnoksissa, mutta ennen kuin nyt alan työstää niitä valmiiksi, haluan kertoa teille, että teimme viikonloppuna aivan sairaan hyvää parsakaalirisottoa. Siis niin hyvää, että olin syönyt lautaseni jo melkein tyhjäksi ennen kuin edes tajusin alkaa ajatella kuvan ottamista kokemukseni mahdollista jakamista varten. Mitään terveysruokaa se ei tosiaan kyllä ollut, sillä sekä suolaa että rasvaa oli molempia ihan reilusti, mutta viikonloppuruuaksi oikein maittava.

Tässä teillekin resepti:

Ainekset:

8 dl vettä
1 kasvisliemikuutio
n. 500 g parsakaalia (eli joko yksi iso tai kaksi pienempää)
1 iso sipuli
3 dl risottoriisiä
2 kynttä valkosipulia
100 g maustamatonta tuorejuustoa
suolaa
mustapippuria
parmesaanijuustoa
öljyä (paistamiseen soveltuvaa)

Itse käytin luomuparsakaalia, joten laitoin niitä kaksi, sillä luomukasvikset usein ovat tavallisia vastaavia paljon pienempiä.

Ohjeet:

1. Laita kattilaan 8 dl vettä ja lisää kasvisliemikuutio. Paloittele parsakaalit kukintoihin ja keitä ne pehmeiksi. Säästä keitinvesi.

2. Pilko sipulit ja kuullota ne öljyssä. Lisää sekaan riisit. Myös riisejä voi kuumentaa hetken pannulla.

3. Lisää sitten sekaan vettä, jossa keitit parsakaalit. Vettä lisätään kerrallaan 1-2 dl kunnes riisi on kypsää. (Itse käytin kaikki vedet ja riisin keittoon meni noin puoli tuntia.)

4. Pilko parsakaalit pieniksi paloiksi. Halutessasi voit myös soseuttaa ne. Lisää ne riisin joukkoon.

5. Lisää 100g tuorejuustoa ja maun mukaan mustapippuria ja suolaa, esimerkiksi puoli teelusikallista molempia. Sekoita joukkoon vielä parmesaanijuusto. (Itse käytin parmesaaniraastetta ja laitoin sitä ehkä n. 20 grammaa ruuan sekaan, ja loput jätin pussiin, josta kukin syöjä saattoi itse vielä lisätä annokseensa juustoa, mikäli halusi.)

Se ainoa kuva lopputuloksesta, puoliksi syöty annos.

Risottoa lapselle?

Kuten suolasta ja juustoista voi päätellä, tämä ohje on aikuisille. Tätä tehdessäni tein samalla lapselle oman risoton, josta jätin sekä tuorejuuston että tietysti parmesaanin kokonaan pois. (Muistattehan, että kasvisliemi sisältää myös aika paljon suolaa, eli lapsen parsakaalit on keitettävä erikseen.) Mausteista laitoin valkosipulit, mutta pippurin jätin pois. Lopuksi lisäsin sekaan vähän äidinmaidonkorviketta, mikä tietenkään ei ole välttämätöntä. Ei se lapsen risotto ihan yhtä hyvää ollut kuin tuon ylläolevan ohjeen mukaan tehty, mutta kyllä ainakin meidän tyttö söi kaiken, mitä hänelle annoin.

Värihaaste 2/5: violetti

Valitsin värihaasteen toiseen osaan helpon värin, violetin. Sitä on meidän kodissamme ehdottomasti eniten, sillä paitsi minua niin kyseinen väri miellyttää myös miestäni.

Olohuoneesta violettia löytyy mm. seinästä, verhoista ja matosta. Laitoimme remontin yhteydessä olohuoneeseen ihan ensin harmaan tapetin, mutta jo muutamaa kuukautta myöhemmin todettiin, että se on liian ...noh, harmaa.

Jääkaapin ovessa on kaksi violettia sydänmagneettia, jotka itse asiassa ovat päätyneet meille vähän hassua reittiä. Asuin vuokrayksiössä Espoon puolella ennen kuin tapasin mieheni, ja minua edeltävä asukas oli jättänyt nämä ainoana asiana sinne, kun kyseiseen asuntoon muutin. Otin ne mukaani asunnosta luovuttuani, sillä jotenkin ne olivat minusta hellyyttävät.

Myös eteisessä on violetit matot. Ja huono valaistus, kuten kuvan laadusta voi päätellä.

Tyttärelleni virkkaamani pöllö on vaalean violetti (ja ihanan pehmeää bambulankaa!).

Ja tämän taulun teimme pikku mimmin kanssa miehelleni isänpäivälahjaksi. Tekoprosessista on kuvia täällä.

Makuuhuoneessa on violetteja tyynyjä ja violetti räsymatto, jonka pelastin vanhempieni luona roskistuomiolta. Hyllyn päällä on myös viime vuoden Blossa -pullo. En ole vielä hennonnut luovuttaa sitä kierrätykseen, vaikka alkoholipullo sisustuselementtinä onkin aika mauton. Se sopii vain niin hyvin meidän väreihin, ja onhan siinä myös meidän tyttäremme syntymävuosi...!

Bonuksena jotain kylpyhuoneen kaapista löytynyttä violettia.