Kotona huomaa sään

Kulunut talvi on tuntunut elämäni pisimmältä, pimeimmältä ja märimmältä. Viimeisimpänä mainittua se ehkä oikeastikin saattoi olla, mutta kahta ensimmäistä tuskin. Töissä käydessä synkkä vuodenaika ei vaivaa lainkaan samalla tavalla kuin kotona ollessa, jolloin päivän ulkoiluhetkellä on suuri merkitys niin fyysisen kuin psyykkisenkin jaksamisen kannalta.

Päivät lapsen kanssa voivat tuntua pitkiltä, jollei ulos pääse. Alle vuoden vanha jaksaa viihdyttää itse itseään muutaman minuutin. Tuurilla pari minuuttia kauemmin, jos antaa hänen tehdä jotain periaatteessa kiellettyä, kuten olohuoneen kaappien sisällön tyhjentäminen lattialle. Ulkona lapselle ei varsinaisesti tarvitse keksiä mitään erityisiä viihdykkeitä, sillä kaikki siellä on niin ihmeellistä ja mielenkiintoista. Myy viihtyy rattaissaan, ja on tyytyväinen, kun kerron hänelle, että puu on puu ja siinä meni auto. Riemu yltyy kiljahduksiksi asti, mikäli tapaamme pihalla muita lapsia tai menemme laskemaan liukumäkeä.

Lisäksi tyttäreni nukkuu päivisin ulkona. Rattaissa nukutusprosessi sujuu ilman taistelua ja unet kärryissä ovat huomattavasti sängyssä nukuttuja päikkäreitä pidemmät. Päiväuniajan ollessa ovella lähdemme tavallisesti lenkille, jolloin Myy nukahtaa helposti kärryihinsä. Kotiin palattuamme työnnän hänet parvekkeelle jatkamaan uniaan. (Juu kyllä, niissä kuraisissa kärryissä olohuoneen läpi. Parin minuutin imurointi on pieni hinta siitä, että päiväunihomma sujuu.) Voi niitä kärryjä toki räntäsateen osuessa päikkäriaikaan siellä parvekkeellakin lykkiä, mutta silloin homma ei suju puoliksikaan niin smoothisti kuin lenkillä. Myy huomaa kyllä, jos häntä yritetään huijata.

Äidin keksimää sadepäivän puuhaa.

Lapsen keksimää sadepäivän puuhaa.

Olemme me toki viettäneet ihan mukaviakin sadepäiviä. Lähikirjastossamme on hienot muumituolit ja mielenkiintoinen helmitaulu, joita käymme aina silloin tällöin katsomassa. Snadi Stadissakin saa keskellä viikkoa leikkiä aika rauhassa, ja parin pysäkin bussi- tai junamatkan päässä Espoon puolella on kauppakeskus, missä voi nähdä kaikkea mielenkiintoista. On kuitenkin todettava, että onneksi kesä aina lopulta tulee. Hitaasti ehkä, mutta varmasti kuitenkin. Yritän tänä kesänä olla valittamatta liiasta auringonpaisteesta.

Yösyöttövieroitus, viikko 1

Sana "unikoulu" tuntuu mielestäni hieman negatiivissävytteiseltä, mutta siitä huolimatta sellainen meillä nyt on viikon verran ollut meneillään. Lapsi muutti viime viikonloppuna omaan huoneeseensa nukkumaan, ja samalla lopetimme yösyötöt. Tavoitteena hommassa oli tietysti koko yön nukkuva lapsi ja levänneempi äiti.

Alku oli odotetusti raskas. Olimme sopineet mieheni hoitavan pari ensimmäistä yötä, mutta en minäkään osannut nukkua lapsen itkiessä viereisessä huoneessa, eli valvoimme koko perhe. Yllättävän nopeasti lapsi kuitenkin tottui tilanteeseen. Vettä tarjottiin nokkamukista kolmena yönä, neljäntenä riitti, että kävi laittamassa kadonneen tutin takaisin suuhun. Sen jälkeen Myy onkin nukkunut iltaseitsemästä aamukuuteen, mikä on ihan hyvin, vaikka jos minulta kysytään, niin kello kuusi aamulla on vielä yötä.

Itse en ole ollut aivan yhtä nopea oppimaan kuin lapseni, vaan herään joka yö kolmen aikaan ihmettelemään, etteikö tässä nyt tarvitsekaan nousta imettämään. Se on tietysti ymmärrettävää, onhan herätys ollut siihen aikaan melkein vuoden ajan joka yö. Tavallaan olisin silti odottanut, että olisin pelkästä väsymyksestä vedellyt hirsiä tyytyväisenä yön läpi, mutta ehkä sen aika on vähän myöhemmin.

Kokonaisuudessaan tilanne siis näyttää tällä hetkellä hyvältä, mutta ihan vielä en huokaise helpotuksesta. Viikko on lyhyt aika, ja takapakkia voi vielä tulla, mutta kyllä tämä nyt antaa luottoa siihen, että vielä tulee aika, jolloin nukumme koko perhe ihan koko yön.

Ja vinkkinä kaikille, joilla tämä on vielä edessä: lastenhuoneessa sijaitseva sohva osoittautui ensimmäisinä öinä huikeaksi avuksi! Siinä ehti torkahtaa niin isi kuin äitikin, välillä vahingossa ja välillä ihan tarkoituksella.

11 kuukautta

Meillä asuu nyt 11 kuukautta vanha vauva, joka ei oikeastaan enää juurikaan muistuta vauvaa. Hän oppii ymmärtämään asioita niin huimaa vauhtia, että aikuinen voi vain kadehtia moista kykyä omaksua uutta tietoa. Myy on edelleen kova osoittelemaan asioita, mutta on meillä kuluneen kuukauden aikana opittu muutama ihan kokonaan uusikin taito.



Myy on tällä hetkellä hyvin innokas järjestelemään tavaroita. Olemme opetelleet, että leikin jälkeen lelut siivotaan takaisin laatikkoon, ja tehokkaana tyttönä neiti saattaa myös ihan muuten vain viedä kaikkea muutakin irtonaista tavaraa laatikkoonsa. Olen löytänyt sieltä mm. kaukosäätimen, kissan harjan ja kengän. Toisinaan myös pyykkikorista löytyy kaikkea sinne kuulumatonta, ja vahva epäilykseni on, että tyttäreni on senkin jekun takana.

Myyn passiivinen sanavarasto on laajentunut hurjasti sen jälkeen, kun viimeksi asiasta kirjoitin. Hän osaa osoittaa paljon sellaisiakin asioita, joita en oleta hänen vielä tunnistavan nimeltä. Esimerkiksi eräänä päivänä ajattelin ääneen, että minun pitäisi tiskata, ja Myy ystävällisesti näytti minulle heti, missä tiskiallas sijaitsee. Hän on myös muutaman kerran osoittanut minua ja sanonut "äiti", mutta muuten puhe on vielä lähinnä tavuja. Pupu esimerkiksi on puh ja kissa ksssh, ja äitikin lyhennetään useimmiten äiksi.

Myy ei ihan vielä kävele sanan varsinaisessa merkityksessä, mutta on viime päivinä jo tehnyt muutaman askeleen matkoja, kun joku on ollut vastassa ottamassa kiinni. Hän osaa seisoa ilman tukea, mutta alkaa yleensä nauraa tempulleen, mistä seuraa pyllähdys. Kärryn kanssa kävely sujuu oikein hienosti, ja Myy myös tykkää siitä, että häntä kävelytetään kotona huoneesta toiseen.

Unirytmi on tällä hetkellä myllerryksessä niin päikkäreiden kuin yöunienkin osalta, koska olemme lopettaneet yösyötöt. Tähän asti Myy on nukkunut vielä kahdet päikkärit, mutta viime päivinä merkit ovat alkaneet viitata siihen, että toiset jäävät pian pois, sillä hän ei iltapäivän uniensa aikaan ole enää vaikuttanut väsyneeltä. Yöunet kestävät iltaseitsemästä aamuseitsemään, ja heräämisiä yön aikana voi olla 0-100. Toivotaan, että pian voin jättää jälkimmäisen luvun lauseesta pois.

Yksitoistakuiseni tykkää kovasti leikkiä ulkona, ja parasta on, jos näemme siellä muita lapsia tai koiria. Silloin neiti kiljahtelee riemusta. Oman pihan parhaat vempaimet ovat liukumäki ja keinuhevonen, mutta myös kaikki maasta löytyvät aarteet kiinnostavat.Meidän neiti on varsinainen pikku flirttailija, ja saa julkisissa kulkuvälineissä ja kaupoissa vieraat ihmiset hymyilemään ja lepertelemään itselleen. Se naurattaa häntä kovasti, ja saa kyllä muutkin hyvälle tuulelle.

Seuraavaksi neidin ikä lasketaankin sitten jo vuosissa. Jopas jotakin.

Omassa huoneessa

Pikkuinen iso tyttöni muutti viikonloppuna nukkumaan omaan huoneeseensa. Olimme oikeastaan ajatelleet pitää häntä samassa huoneessa kanssamme vielä jonkin aikaa, mutta hän on viime aikoina nukkunut huonosti ja alkanut vaatimaan maitoa kolmesti yössä, mihin voimani eivät yksinkertaisesti enää riitä. Lapsi lähentelee kuitenkin jo vuoden ikää, eikä varsinaisesti tarvitse enää maitoa öisin. Yösyöttöjen lopettaminen ja muutto omaan huoneeseen tuntui järkevältä tehdä samalla kertaa.

Omasta sängystä on helppo näyttää, missä ovat orava, pöllö, kilppari ja viiri.

Siirsimme pinnasängyn lastenhuoneeseen lauantaina heti aamusta, jotta Myy ehtisi päivän aikana tottua ajatukseen uudesta nukkumapaikasta, ja nopeasti hän sen tajusikin! Muutama tunti sen jälkeen, kun homma oli valmis, kysyin häneltä "Missä Myy nukkuu?", ja vastaukseksi hän osoitti innoissaan oman huoneensa suuntaan. Nukahtaminen sujui illalla tavalliseen tapaan parin tutinheiton jälkeen noin kymmenessä minuutissa, mutta se yösyöttövieroitus onkin sitten asia erikseen. Ehkä kirjoitan siitä enemmän kun öitä on takana useampi kuin kaksi.

Lastenhuoneessa saa olla väriä.

Tuntuu hassulta ja oikeastaan aika ihanalta nukkua pitkästä aikaa ihan kahdestaan mieheni kanssa. Tunne on vähän samankaltainen, kun teininä bileissä ilman aikuisten valvontaa tai duunissa pomon ollessa lomalla. Vastuu on silti kannettava, mutta muuten voi olla vähän vapaammin.

Minkälainen äiti olen?

Perhosia masussa -blogin ihana Minna haastoi minut pohtimaan äitiyttäni.

Haasteen säännöt ovat seuraavat:
Vastaa rehellisesti kysymyksiin ja haasta mukaan muita äitibloggaajia!

Minkälainen äiti olet? 
Aika leppoisa. Hassuttelen paljon ja leikin paljon. Tähän mennessä olen kieltänyt lapseltani lähinnä vain kissan kiusaamisen, äidin satuttamisen ja tietysti kaiken vaarallisen, mutta toisaalta hän on vasta (vähän alle) vuoden vanha. Meillä esimerkiksi saa tuoda lelun ruokapöytään, mikäli se helpottaa ruokailutilannetta, ja äidin sukkalaatikon saa tyhjentää lattialle, mutta se siivotaan sitten jälkeenpäin yhdessä takaisin kaappiin. Meillä myös halitaan, pussaillaan ja kutitellaan paljon.
Toisaalta olen aika (yli)suojeleva, enkä tykkää siitä, että vieraat ihmiset tulevat liian lähelle lastani, enkä mielelläni jätä häntä hoitoon.

Eroaako se paljon siitä minkälainen äiti ajattelit olevasi ennen lapsia?
En kuvitellut olevani näin omistautunut.

Kaksikuukautta vanhat äiti ja tytär Alppiruusupuistossa.

Mitä luulet että muut ajattelevat sinun kasvatustavoistasi?

Muutamat ystäväni ovat kyllä kommentoineet sitä, että haluan tehdä kaiken itse ja olla koko ajan paikalla. Että pitäisi kuulemma uskaltaa joskus antaa muidenkin hoitaa. Ehkä uskallankin sitten, kun lapsi osaa paremmin ilmaista itseään puhumalla, ettei hänen tarpeitaan tarvitse arvailla. 

Muita kommentteja en ole kuullut, mutta voin kuvitella jonkun lukijan nyt kauhistelevan tuota ruokapöydässä leikkimistä.

Mitä sinun pitäisi mielestäsi tehdä toisin?
Ehkä pitäisi järjestää lapselle useammin mahdollisuus tavata isovanhempiaan tai ikätovereitaan.

Mitä teet mielestäsi oikein?
Kysymys on siinä mielessä hassu, että en minä tietoisesti mitään väärin tee, vaan kaikki toimintatapani tuntuvat oikeilta. En missään nimessä väitä, että ne ovat ainoita oikeita, mutta parhaaksi katsomiani sekä minun tyttäreni että minun itseni kannalta.

Jos nyt joku yksittäinen asia täytyy nostaa, niin sanotaan vaikka, että yritän kaikissa tilanteissa taata sen, että tyttäreni tuntee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Ja luen hänelle paljon kirjoja! Kirjoja ihminen ei voi elämässään lukea liikaa.

Oletko varovainen äiti? Annatko lapsen kokeilla esimerkiksi korkeaan telineeseen kiipeämistä hyvillä mielin vai estätkö toiminnan? Oletko hankkinut turvalukkoja kaappeihin, pistorasioihin suojat tai portteja rappusiin tai joihinkin oviin? Perustelut vastauksiin.

Kyllä on suojat pistorasioissa, ja portitkin olisi aivan taatusti, jos meillä rappusia olisi. Alimmista kaapeista ja laatikoista olen siivonnut kaiken vaarallisen pois. Kiipeilytelineitä yksivuotiaani ei luonnolisestikaan harrasta, mutta jos oletetaan, että hän olisi ko. telineeseen iältään muuten sopiva, niin antaisin kokeilla, mutta olisin ehkä kuitenkin vieressä valmiina ottamaan kopin... Vastaus kysymykseen siis; juu, kyllä olen varovainen äiti.

Ei ole sallittua. Otin silti kuvan ennen kuin kielsin.

Miten toimit seuraavassa tilanteessa: lapsi huutaa kaupassa pää punaisena ja makaa kaupan lattialla kun et suostu ostamaan jotain tiettyä juttua mitä lapsi haluaa. Annatko olla? Heittäydytkö itsekin maahan? Keskusteletko aiheesta? Annatko periksi? Mitä ajattelet muiden kaupassa asioivien katseista ja huokailuista? 
Tätäkään en vielä ole päässyt kokemaan, mutta todennäköisesti yrittäisin ensin keskustella lapsen kanssa, ja jos se ei ollenkaan auta, niin nopeasti vain ostaisin ne välttämättömimmät ja poistuisin paikalta. Vaikka minua ei oikeastaan lainkaan kiinnosta, mitä tuntemattomat ihmiset kasvatuksestani ajattelevat, ei se silti tarkoita ettenkö kiusaantuisi siitä, jos minua (ja lastani) tuijotetaan. En rehellisesti sanoen jaksa itsekään kuunnella julkisilla paikoilla muiden lasten rääkymistä, mutta en kyllä silti katso paheksuen tai huokaile, vaan lähinnä ajattelen, että voi äiti parka.

Miten teidän perheessä suhtaudutaan herkkuihin? (Karkit, jäätelö, limut, sipsit, roskaruoka...)
Heh heh, no minä ja mieheni olemme kyllä molemmat pahemman luokan herkkuhiiriä. Viikonloppu ilman herkkuja ei ole viikonloppu. Tosin herkuttelemme lapselta salaa varmasti niin pitkään kuin se vain suinkin onnistuu, mutta kyllä hän varmasti joskus kouluiässä saa ns. karkkipäivän. Jää vielä nähtäväksi, mitä se sitten tarkoittaa. Minä olen sitä mieltä, että kun perusruokavalio on kunnossa ja terveellinen, ei herkuttelu pienissä määrin ole pahasta.
Lapseni ruokien suhteen olen toisaalta todella tarkka (kirjoitin aiheesta mm. tämän tekstin), mutta toisaalta olen antanut hänen haukata pullastani pienen palan ja tarjosinpa hänelle taannoin lusikallisen mustikkapiirakkaakin. Näissä asioissa on hyvä pitää joku kohtuus.

Onko lapsillanne tarkat rytmit? Ruoka, uni yms. Perustelut vastaukseen.
Teemme asiat joka päivä tietyssä järjestyksessä, mutta kelloa en pahemmin päivän aikana vilkuile. Päiväunet nukutaan, kun lapsi vaikuttaa väsyneeltä, ei silloin kuin kello on tietyn verran. Tosin hyvin pitkälti asiat tapahtuvat samaan aikaan joka päivä. Yöunille meno on poikkeus, sillä minä tarvitsen illalla ne omat tuntini, väsytti lasta tai ei.

Mitä luulet ja toivot että lapsesi ajattelee aikuisena kasvatustavoistasi?
Tähän on vaikea vastata lapseni ollessa vasta yksvee, sillä tästä ajasta hän ei itse tule muistamaan mitään, ja minä saatan matkan varrella muuttua kasvattajana. Yleensähän siinä kuitenkin käy niin, että kyllä sitä viimeistään aikuisena alkaa ymmärtää omia vanhempiaan ja heidän ratkaisujaan.

Mitä kasvatustapoja olet kopioinut omilta vanhemmiltasi?
Opin kotoani sellaiset perusterveelliset elämäntavat ja kiinnostuksen yhteiskunnallisiin asioihin. Toivon, että voin välittää molemmat myös omalle lapselleni.

Ulkoiletteko päivittäin?
Kyllä ulkoilemme. Käymme vähintää lenkillä, mutta nyt ilmojen lämmettyä olemme myös joka päivä käyneet omalla pihalla tai leikkipuistossa keinumassa ja laskemassa liukumäkeä. Viime aikoina tyttö on myös ollut kiinnostunut liikkumaan pihalla ihan itse ja tutkimaan kaikkea, mitä ikinä sieltä saattaakaan löytää. Hän nukkuu huomattavasti paremmin, jos ulkoilemme päivän aikana, ja omankin jaksamiseni kannalta ulkoilu on tärkeä hetki päivässä. Hyvällä tuurilla pihalla sitä paitsi on samaan aikaan joku naapuri omien lastensa kanssa.

Paljon lapsesi saa katsoa telkkaria päivässä ja käyttää esimerkiksi tablettia?
Ei ollenkaan. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta televisio ja tietokone ovat meillä aina kiinni, kun lapsi on hereillä. Kyllä hän vähän vanhempana saa katsoa jonkin verran lastenohjelmia ja ehkä jopa pelata tabletilla, mutta vielä hän on mielestäni molempiin liian nuori.

Miten näytät tunteita jälkikasvullesi? Niin positiiviset kuin negatiivisetkin.
Alussa jo mainitsin, että halailemme ja pussailemme paljon. Lapsi saa myös nähdä, kun äiti ja isi halaa ja pussaa ihan keskenään, joskin hän yleensä haluaa silloin tulla juttuun mukaan. Kyllä minä myös itken lapsen nähden, jos minua itkettää, mutta yritän kuitenkin tehdä sen sen verran hillitysti, ettei hän pelästy. Sekä positiivista että negatiivista tunteista puhun lapselle, ja myös selitän, mistä ne johtuvat. Äiti on tosi ylpeä sinusta, kun sinä olit niin reipas koko kauppareissun ajan. Tai äitiä harmittaa, koska äiti on niin väsynyt.

Minä heitän haasteen eteenpäin seuraaville äideille:

Heli/Elämäni Helinä
Lindiz/Tutipuu
Marjo/Vauvanukkeleikki
Emmi/Yhteenkasvettu

Värihaaste 5/5: turkoosi

Odotin tämän haasteen viimeisen osan toteuttamisen kanssa pitkään aurinkoista päivää, jotta saisin otettua parempia kuvia, mutta eipä näinä valoisina päivinä ole sitten kuitenkaan malttanut pysyä sisällä kuvailemassa. Parempi niin, onhan se aurinko niin harvinaista herkkua näillä leveysasteilla, että siitä onkin syytä nauttia ulkosalla.

Valitsin viimeiseen osaan väriksi turkoosin. Sisustuksessa meillä ei sitä varsinaisesti ole, mutta yksittäisiä esineitä löysin aika paljon. Nyt oikeastaan näitä kuvia katsoessani aloin miettiä pitäisikö tämä osio sittenkin nimetä siniseksi, vaikka kuvatessani pidin näitä kaikkia tavaroita turkooseina. No, on mikä on, tässä tulee:

Neidin kärryt edustavat tätä kyseistä värisävyä. 

Iittalan Aalto-maljakko, joka on aikoinaan kihlajaislahjaksi saatu. Kukkia siellä ei ole tainnut koskaan olla, vaan vaasissa säilytetään kortteja, jotka on vähän spesiaalimpien tapausten yhteydessä saatu, esimerkiksi naimisiinmenomme ja tyttäremme syntymän johdosta.

Anopilta peritty kulho, joka jostain syystä on mielestäni ihan hurjan suloinen.

Kylpyhuoneen matto ja pyyhkeitä. Kyseinen matto on ihanan pehmeä jalkojen alla, mutta kun kylpyhuoneeseen lisätään kissan hiekkalaatikko, ei se enää olekaan niin kätevä, heh. 

Kirjahyllyssä on turkoosia, mm. tuo jo aiemmin mainitsemani viiden vuoden päiväkirja.

Ja Myyn huoneessa väriä löytyy leluhyllyn laatikoista ja verhoista.

Värihaasteen aikaisemmat osiot voit katsoa täältä: pinkki, keltainen, violetti ja vihreä.

Mikä päivähoito?

Näpyttelin tänään hakukoneeseen sanat "Helsingin kaupunki" ja "päivähoito". Pienen paniikin vallassa, ihan kuin olisin tekemässä jotain lopullista ja mahdollisesti hätiköityä, vaikka varsinkaan jälkimmäisestä ei ole kyse. Minä vain en ole koskaan ollut päiväkodissa, enkä oikeastaan muista lapsena tunteeneni ketään muutakaan, joka olisi ollut. Koko päivähoitomaailma on minulle ihan vieras. 

Varmaa on se, että minä palaan syksyllä takaisin aikuisten maailmaan. Tästä en ole (ainakaan vielä) innoissani, vaan pelkästään kauhuissani. Todennäköistä kuitenkin on, että mieheni jää ainakin muutamaksi kuukaudeksi lapsen kanssa kotiin, mistä sitten taas olen hyvinkin innoissani.

En hakenut päivähoitopaikkaa Myylle vielä, sillä aloitusajankohta on yllämainitusta seikasta johtuen vielä epävarma. Se kuitenkin ajoittunee aikaan, jolloin Myy on noin 1,5-vuotias, eli päätöksen kanssa voi vielä hetken vitkutella. On kuitenkin hyvä alkaa hiljalleen totuttautua siihen, että kotiäitiyteni ei ole ikuista. Ainakin tänään olen taas muistanut nauttia kotona olemisesta. Onhan se melkoinen etuoikeus!

Kyseenalaisen kasvatusmenetelmän käyttö - CHECK!

Tilanne: neiti nousee väärällä jalalla ja kitisee koko aamupäivän. Hän saa raivarit, jos otan hänet syliini, mutta siitä vasta kiukku nouseekin, mikäli yritän siirtyä metriä kauemmaksi hänestä. Leikit ovat tylsiä, ruoka pahaa ja äiti ilmeisesti ihan tyhmä.

Seuraus: kahvinkeitto ja aamupalan teko on hankalaa, kun vauva roikkuu kiinni reidessäni, vessassakäynti ei onnistu ilman kiukuttelevaa seuralaista ja vaatteiden pukeminen johtaa siihen, että lattialla parkuva Myy potkii minua koko (vähintään) kymmenen kilon painollansa.

Seuraus 2: äitiäkin alkaa hieman kiukuttaa.

Ja mitä tekee kypsä ja hyvä kasvattaja seuraavaksi? Istutan alle vuoden ikäisen lapseni television eteen ja laitan Youtube -sovelluksesta Teletapit pyörimään.

Ajattelin saavani sillä ehkä juuri sen alkutunnarin verran aikaa, ennen kuin pikku kädet ovat taas reiteni ympärillä, mutta neiti jaksoi seurata kummallisia, värikkäitä ukkeleita kokonaisen vartin. Todennäköisesti jo pelkkä päällä oleva televisio olisi riittänyt, sillä sitäkään mimmi ei ole montaa kertaa elämänsä aikana nähnyt, mutta ajattelin pelata varman päälle.

Että se siitä periaatteesta, ettei televisio ole auki lapsen hereilläoloaikana. Tavaksi tämä ei toivottavasti tule, mutta kyseessä tuskin silti oli mikään Once in a lifetime -kokemus.

Jääkaapin jämät kasvispihveiksi

Ehkä jollekkin muullekin on joskus käynyt niin, että on maanantai, ulkona on harmaata ja märkää, eikä voisi vähempää huvittaa mennä kauppaan, mutta lapsi on siitä huolimatta ruokittava. Silloin pengotaan jääkaappia ja pakastinta, ja toivotaan, että sieltä löytyy edes pari hassua raaka-ainetta, joista saisi loihdittua jotain ateriaa muistuttavaa.

No, meillä oli tänään sellainen päivä. Vihanneslokerosta löytyi peruna, maissintähkä, puolikas kesäkurpitsa ja muutama porkkana. Tilanne oli siis ihan hyvä, ja koska pakastimessa oli herneitä ja kaapissa lisäksi munia ja jauhoja, alkoi kuulostaa siltä, että lounaaksi saataisi kasvispihvejä.

Perunat, porkkanat ja kesäkurpitsa raastetaan, ja herneitä kannattaa murskata hieman vaikka haarukalla, mutta maissit kelpaavat sellaisinaan. Raasteista on tärkeää puristaa mehut hyvin pois, jotta homma pysyy kasassa vielä pannulla. Sitten kaikki vaan yhdessä samaan kulhoon ja sekaan laitetaan pari munaa, noin puoli desiä vehnäjauhoja kosteutta sitomaan, sekä maun mukaan mausteita. Myös esimerkiksi juustoraaste sopisi tähän hyvin, mutta meilläpä ei juustoa tällä kertaa ollut.

Muotoillaan pihveiksi (tai epämääräisiksi möykyiksi, kuten minä tein) ja paistetaan. Tadaa, lounas on valmis!

Jos olisin käynyt kaupassa, olisin korvannut herneet pavuilla, mutta näinkin nämä olivat ihan hyviä. Minä söin pihvini chilikastikkeen ja salaatin kanssa, Myy sai omansa ihan sellaisenaan.

Alkuun ruoka maistui neidille hyvin, mutta sitten hän ilmeisesti kyllästyi ja noukki pihveistä vain herneet suuhunsa. Tämä on hänelle melko tyypillistä.

Ikävä kyllä siltä kauppareissulta ei silti tänään säästytä, sillä illallistarpeiksi näistä ei enää ole, mutta sainpahan pari tuntia lisäaikaa keräillä itseäni suoritusta varten.