Tiedättehän ne vaikealta tuntuvat, epämiellyttävät asiat, joita vaan siirtää ja siirtää ja toivoo, että ne vain katoavat tai tapahtuvat jonain päivänä itsestään? Vaikka tietenkään ne eivät katoa mihinkään, saati sitten hoidu itsestään. Kuten hammaslääkärikäynnit. Tai erityisesti tuttivieroitus.
Päivätuttia meillä ei ole syöty oikeastaan koskaan. Yötutin syöminen loppuu, kun tyttö täyttää yhden vuoden, vannoin.
Viimeistään puolitoistavuotiaana, ennen päiväkodin aloitusta, mietin, kun yksivuotissynttäreiden jälkeenkään ei vielä huvittanut huudattaa lasta ja luopua taikakalusta, joka oli niin monta tilannetta pelastanut. Ja kas vain, sinne se pakattiin tutti päiväkotireppuunkin, mutta 2-vuotiaani ei kyllä enää tuttia mussuta, päätin.
Ja sitten kappas vain, kun asiaa tarpeeksi siirsin, tapahtui kuin tapahtuikin ihme, jossa mörkö häviää itsestään, kun neiti 2v 3kk ilmoitti, että on jo iso tyttö ja aikoo antaa tutin ystäväni uudelle vauvalle lahjaksi.
Hyvä kun en itkeä alkanut, kun jälkikasvuni reippaana tyttönä ojensi kalleimman aarteensa kehdossa tuhisevalle nyytille.
"Äiti, minulla on tosi kova ikävä tuttia", hän sanoi samana iltana, kun piti mennä nukkumaan. Uni tuli kuitenkin lopulta.
