lauantai 31. toukokuuta 2014

Kotiäidin aamu

Tarkoitukseni oli tänään kirjoittaa ihan toisesta aiheesta, mutta ennen kuin pääsin aamutoimissani siihen pisteeseen, että saan istua hetken rauhassa tietokoneen ääressä, olen jo autuaasti unohtanut alkuperäisen ideani. Niinpä kerron teille aamustani.

Ensimmäisten tuntien aikana tapahtuu seuraavat asiat:
- Syötän vauvan ja vaihdan vaipan
- Pesen kylpyhuoneen lattian, koska kesken vaipanvaihtoprosessin vauva pissaa lattialle
- Ruokin kissan, sillä hän on maukunut ruokaa (tai lähinnä huomiota) kaikkien edellä mainittujen toimintojen ajan
- Vaihdan omat vaatteeni, sillä vauva pulauttaa päälleni
- Vaihdan vauvan vaatteet, jotka myös ovat samaisesta pulautuksesta läpimärät
- Yritän viihdyttää vauvaa jollain tyhmällä elefantilla silittäen samalla toisella kädellä kissaa, jotta tämä ei olisi mustasukkainen.

Tämän jälkeen olemme tilanteessa, jossa pidän toisella kädelläni vauvaa sylissäni ja toisella yritän keittää itselleni aamukahvia, sillä olen ehdottomasti niitä ihmisiä, joiden päivä ei ala ennen kuin elimistössä on tarpeeksi kofeiinia. Vauva murisee tyytymättömänä, varmaan huonoa asentoaan. Vien vauvan viltin päälle, mutta murina jatkuu. Uhmaan tilannetta ja menen takaisin keittiöön hoitamaan kahvinkeiton loppuun, minkä aikana murina yltyy kitinäksi. Otan vauvan takaisin syliini, ja tarpeeksi häntä heijailtuani hänen silmänsä alkavat painua kiinni, joten luulen vihdoin saavani kahvia, mutta samalla kissa aloittaa mouruamisen.

Tavallisesti tässä tilanteessa ajattelisin, että maukukoon kissa sitten, mutta tällä kertaa vauvan lisäksi myös mieheni yrittää nyt nukkua, sillä hän on edeltävänä yönä hoitanut tyttäremme yösyötöt. Heittelen hetken kissalle lelua, jotta hän ei maukuisi, mutta välittömästi lopetettuani huuto alkaa taas. Vauva herää ja alkaa murista. Kissa hyppii parvekkeen ovea vasten ja maukuu. "Mitä helvettiä, nyt se pää kiinni", lipsautan. Kissalle, en vauvalle, mutta huono omatunto iskee välittömästi. Otan anteeksipyynnön merkiksi kissan syliini ja mietin, että varmaan tosi kiva sillä miehellä yrittää nukkua, kun koko muu perhe metelöi kilpaa viereisessä huoneessa.

Saatuani molemmat lapset hiljaiseksi ja kupin kahvia käteeni (vihdoin!!), kissa oksentaa. Ja kyllä tämä on ihan totta, vaikka alkaa kuulostaa keksityltä. Nyt ne nukkuvat taas molemmat, mutta eivät varmasti kauaa, sillä varsinkin vauvalla on tapana herätä joka kerta, kun alan kirjoittaa. Tosin ymmärtäähän sen. En minäkään tykkäisi jos minun äitini pitäisi minusta julkista blogia.

tiistai 27. toukokuuta 2014

Ensimmäinen reissu

Vauvamme on nyt vähän päälle viisi viikkoa vanha. Mieheni on taas lomalla (mikä on ihanaa!), joten päätimme loppuviikosta vaihtaa hieman maisemaa, ja lähteä koko perheen voimin muutamaksi päiväksi mökille.

Olin varautunut siihen, että matkalla on pysähdyttävä syöttämään vauvaa ja vaihtamaan vaippaa, mutta hän nukkui tyytyväisenä turvakaukalossaan koko kahden tunnin matkan perille asti. Vähän mietitytti, että auton ilmastointi ei varmaan ole hyväksi vauvalle, mutta päivä oli niin kamalan kuuma, että auto olisi ollut kuin sauna ilman mitään viilennystä. Muutenkin olen ihan hukassa sen suhteen, mitä pukisin vauvalle päälle näillä hellekeleillä! Tuntuu, että puen hänelle ihan liikaa, mutta silti epäröin vähentää hänen vaatetustaan. Epävarmuuteni takia olen päätynyt pitämään häntä toistaiseksi lähinnä sisätiloissa.

Mökillä ollessamme saimme mieheni kanssa viettää myös omaa kahdenkeskeistä aikaa, sillä minun äitini oli mukana reissussa. Tyttäreni on hänelle ensimmäinen lapsenlapsi ja he asuvat isäni kanssa monen tunnin ajomatkan päässä meistä, joten hän on lievästi sanottuna innokas lapsenvahti silloin kun tapaamme.
Oma aika tuntui kuitenkin vähän oudolta. Vaikka tiedän, että kolme lasta kasvatettuaan äitini kyllä tietää mitä tekee vauvan kanssa, minusta tuntui silti melkein koko ajan siltä, että pitäisikö jo mennä takaisin. Että mitä jos se nyt itkee siellä ja kaipaa omaa äitiään, vaikka varsin hyvin tiedän, ettei noin pieni vielä ikävöi. Varsinkaan nukkuessaan.


Kaupunkiin palattuamme rupesin vahingossa kriminaaliksi. Lähdin kahdestaan vauvan kanssa kauppaan, ja ostoskorini täytyttyä laitoin limupullon vaunujen tavaransäilytystilaan odottamaan kassallemenoa, mutta unohdin sen sinne ja huomasin vasta kotona, että se jäi maksamatta. Nyt joudun tänään mennä kauppaan takaisin maksamaan vahingossa(!!!) varastamani limsan. Ellei sitä ennen ole poliisi ovella etsimässä varastelevaa kotiäitiä. Noloa.

maanantai 19. toukokuuta 2014

Kuukausi synnytyksestä

Synnytyksestä on kulunut kuukausi. Vauva voi hyvin ja minä voin hyvin ja olemme molemmat nälkäisiä ko-ko a-jan.
Synnytysreissulle tuli hintaa hieman alle 400 euroa, sen verran kauan me siellä sairaalassa jouduimme olemaan. Todennäköisesti saamme vielä laskun liittyen vauvan ambulanssikuljetuksiin, mutta Suomessa tämä lysti on kokonaisuudessaan kuitenkin melko edullista verrattuna moniin muihin maihin.

Tilanteeni palautumisen suhteen on tällä hetkellä seuraavanlainen:

Traumat:
Varsinaisesti synnytyksestä ei jäänyt pahoja muistoja. Avautumisen latenssivaihe oli pitkä ja uuvuttava, mikä johti kalvojen puhkaisuun vuorokauden kärvistelyn jälkeen, mutta siitä eteenpäin asiat etenivät melko lailla oppikirjan mukaan. Niitä helvetin tuskallisia supistuksia en ehtinyt kokea kovinkaan montaa ennen kun sain kunnon puudutuksen.  Ponnistuksessa sain kyllä tehdä vähän ylimääräistä työtä, sillä vauva oli kasvotarjonnassa, mutta löysin heti oikean tavan ponnistaa, eikä siihen lopulta mennyt kuin vähän päälle puoli tuntia että vauva oli sylissä. (Synnytyskertomuksessa lukee "Ponnistaa hyvin hallitusti ja suurimman ympärysmitan ollessa näkyvissä synnyttäjä hengittää lapsen ulos. Hartiat syntyvät itsestään". Hah hah, sanon minä! Ei se ihan NOIN helpolta kuitenkaan tuntunut.)

Traumoitta en sairaalareissusta kuitenkaan jäänyt. Vauvan teho-osastoseikkailu pitää minut edelleen hysteerisenä. Heikoimpina hetkinäni kuvittelen vauvan jokaisen äännähdyksen ja eleen olevan merkki keuhkovauriosta, sydänviasta tai aivovammasta. Usein en uskalla öisin nukahtaa tai edes sammuttaa valoja, kun tarkkailen vauvaa, mutta onneksi voin jo nyt neljän viikon jälkeen sanoa, että myös ne hetket, jolloin olen ihan rauhallinen ja uskon kaiken olevan hyvin, ovat alkaneet lisääntyä.

Kivut:
Istuminen tuntui vähän ikävältä viikon ajan synnytyksen jälkeen, lähinnä sen paineentunteen takia. Sain synnytettyäni muutaman tikin, joiden tarkkaa sulamisajankohtaa en tiedä, sillä meni kaksi viikkoa ennen kuin uskalsin peilillä katsastaa tilanteen ja siinä vaiheessa en niitä enää nähnyt. Pääasiassa olen elänyt synnytyksen jälkeisen elämäni täysin ilman fyysisiä kipuja.

Vartalo:
Viikko synnytyksen jälkeen painoin monta kiloa vähemmän kuin ennen raskautta. Varsinkin kaikki housuni ovat minulle liian isoja. Ei siksi, että olisin varsinaisesti laihtunut, lihaksistoni vain on kadonnut olemattomiin. Vielä en ole saanut lupaa aloittaa kunnon treenaamista, mutta vaunulenkkejä olen tehnyt lähes päivittäin. Kyllä tässä töitä joutuu tekemään ennen kuin näyttää hyvältä ilman vaatteita, näytän nimittäin juuri siltä mitä olenkin, eli tyyppi, joka ei ole harrastanut liikuntaa ollenkaan puoleen vuoteen.

Kohtuni sentään supistui todella nopeasti. Kuva on otettu kymmenen päivää synnytyksen jälkeen.





Fiilikset:
Olo on pääsääntöisesti hyvä. Välillä suutun helposti ja itken helposti, koska olen hyvin väsynyt ja huono pyytämään apua. Tai siis, tietysti myös mieheni hoitaa lastamme, ja hyvin hoitaakin, mutta hänen on myös käytävä töissä. Olen myös hetkittäin ollut kateellinen miehelleni noustessani neljättä kertaa saman yön aikana, kun samaan aikaan mieheni kääntää kylkeä, jatkaa unia ja pääsee vielä aamulla töihin lepäämään. ...No silti, kyllä minä olen mielummin se kumpi on kotona lapsen kanssa. Väsymys vain saa välillä maailman näyttämään hetkellisesti erilaiselta. Huono fiilis on tähän mennessä joka kerta lähtenyt joko ruualla tai unella.




Kaiken kaikkiaan olen toipunut koetuksesta mielestäni erittäin hyvin. Lopuksi pääsen kirjoittamaan tähän vielä lauseen, jonka kirjoittamisesta salaa haaveilin raskauaikana: ei se synnyttäminen kivaa ollut, muttei myöskään ihan niin kamalaa kuin olin etukäteen kuvitellut.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Kaikki on vinksin vonksin...

Elämä kolme viikkoa vanhan vauvan kanssa on hyvin sotkuista.
Vauva ei suinkaan ole ainoa syypää kodissa vallitsevaan kaaokseen, vaan myös uupunut äiti ja mustasukkainen kissa hoitavat osuutensa sotkemisesta.

Ensinnäkin, maitoa on joka paikassa. Oli liivinsuojat tai ei, paitani ja lakanat ovat aina ihan maidossa. Imetyksen jäljiltä tietysti myös vauva ja sohvatyynyt. Ja hyvä onkin, jos vain tyynyt, eikä koko sohva. Silloin kun maito ei päädy ympäri asuntoa suoraan rinnoilta, niin vauva kyllä korjaa tilanteen pulauttamalla. Aina todennäköisemmin, jos joko minulle tai hänelle on juuri vaihdettu kuivat ja puhtaat vaatteet päälle, sillä vaatteillehan ne puklut aina osuvat, eivätkä koskaan siihen liinaan, jonka olen hänen päänsä alle virittänyt.

Myös minä olen alkanut sotkea syödessäni. Yleensä siksi, että yritän syödä nopeasti toisella kädellä tehdessäni jotain muuta samanaikaisesti toisella. Tai sitten tapahtuu jotain, mikä vaatii molemmat käteni ja kaiken huomioni, joudun laskemaan ateriani lähimmälle mahdolliselle tasolle, ja kissa käy kaatamassa tai tiputtamassa jotain. Ja kuten ainakin muut kissanomistajat jo arvaavat, tämän jälkeenhän aikaansaannos tietysti peitellään, eli ihmisten kielellä: levitetään sotkua entisestään.

Tässä vaiheessa on kaikesta huolimatta syytä todeta, että niin kauan kuin vain ruokaa ja maitoa on pitkin poikin ympäriinsä, tilanne on ihan kohtalainen. Ainakin minun vauvani nimittäin tykkää tehdä äidille pikku lahjan silloin, kun olen ottanut häneltä vaipan pois päältä vaihtaakseni tilalle puhtaan. Ja vain erittäin hyvällä tuurilla kyse on pelkästä pissasta. Jos en ehdi väistää alta pois, kaikki mitä tulee, on minun päälläni, ja jos taas ehdin, sitä todennäköisesti leviää hoitopöydän lisäksi lattialle, minkä mahdollisesti huomaa vasta, kun siihen astuu.

Omaksi epäonnekseni minä satun olemaan pahemman luokan siisteysnatsi.Yksikin leivänmuru pöydällä tai kahvikuppi tiskialtaassa on liikaa. Eilen laitoin täyden roskapussin parvekkeelle odottamaan hetkeä, jolloin ehtisin viedä sen pois. Ennen kuin se hetki tuli, linnut olivat käyneet levittämässä pussin sisällön pitkin parvekkeen lattiaa.

Vielä kolmessa viikossa en ole oppinut hellittämään. Jos vauva torkahtaa, minä tiskaan, pyykkään ja imuroin. Ajan kanssa pakon edestä varmasti vielä hyväksyn, ettei kodin tarvitse kiiltää koko ajan.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Minä, äiti

Ei ole toista samanlaista tunnetta kuin äidinrakkaus.

En kokenut mitään tunneryöppyä välittömästi synnytyssalissa saatuani tyttäreni rinnalleni. En vuodattanut kyyneltäkään vielä siinä vaiheessa. Muistan olleeni enimmäkseen vain ihmeissäni, sillä en ollut koskaan ennen nähnyt, saati pitänyt sylissäni, niin pientä ihmistä.

Nyt, katsoessani kolme viikkoa vanhaa lastani, huomaan rakastuneeni häneen. Tunne on niin voimakas, etten ole kokenut mitään vastaavaa. Silloinkin, kun en ehdi syödä, nukkua tai käydä suihkussa, kun likaisissa vaatteissa umpiväsyneenä ja nälkäisenä katson häntä, ajattelen vain, miten ei ole olemassa mitään, mitä en hänen puolestaan tekisi.


Sain omilta vanhemmiltani kortin. "Onnellista ensimmäistä äitienpäivää rakkaalle tyttärellemme! Toivoo äiti ja isi", siinä sanotaan. On hämmentävä ajatus, että he ovat todennäköisesti joskus katselleet minua niin kuin minä nyt katselen omaa lastani, ja tunteneet minua kohtaan näin kuin minä nyt tunnen häntä kohtaan.



PS. Hyvää äitienpäivää kaikille äidille!

torstai 8. toukokuuta 2014

Suklaata tänne heti!

Elin ihan tyytyväisenä 27 ensimmäistä elinvuottani ilman suklaata. Minä en edes koskaan erityisemmin pitänyt suklaasta. Joskus töissä söin nälkääni muutaman palan, mutta ne kerrat, kun olen viimeisen kymmenen vuoden aikana ostanut itselleni suklaata, on helposti laskettavissa yhden käden sormin. Kunnes sitten tapahtui jotain, mitä myös raskauden viimeiseksi kolmanneksi kutsutaan.

Aluksi aloin ostaa kauppareissulla pienen patukan aina silloin tällöin. Sitten huomasin leipovani suklaakeksejä. Ja suklaamuffineja. Ja jossain vaiheessa olisin voinut lähteä kauppaan ihan vain sen suklaapatukan takia.
Raskausaikana tilanne kuitenkin pysyi hallinnassa, koska ajattelin, ettei liika sokeri ole hyväksi kohdussa polskivalle tyttärelleni. Synnytyksen jälkeen tilanne on toinen. Imetyksen aikana välteltävien ruoka-aineiden lista on huomattavasti lyhyempi ja muutenkin vähemmän ehdoton.

Tilanne lähtisi helposti käsistä, jollei pysyisi tarkkaavaisena. Voisin helposti syödä suklaata aamiaiseksi, suklaata lounaaksi ja suklaata iltapalaksi. 17 päivää synnytyksen jälkeen on lisäksi helppo keksiä syitä, miksi on ihan ehdottomasti ansainnut kaikki herkut, joita tekee mieli. No koska raskaus. Ja synnytys. Ja imetys. Ja jollei henkisten traumojen takia niin vaikka sen kunniaksi, että tyttäreni on niin ihana.

Itsekuria tässä tarvitaan. Olisi sääli alkaa kerätä niitä ylimääräisiä kiloja nyt, kun niitä ei tullut yhtään raskausaikana.

Toisaalta on melkein hullaannuttava ajatus, etten syömisilläni enää vahingoita kuin itseäni. Ihmisen raskaus kestää niin pitkään, että muutaman viikon jälkeen noudattaa vielä sääntöjä tottumuksesta. Eräänä iltana itkin riekaleisia hermojani sohvan nurkassa, kun mieheni kysyi, kaataisiko hän minulle lasin viiniä. Ensimmäinen spontaani ajatukseni oli, että hän on menettänyt järkensä, kunnes muistin, että hetkinen, sehän on ihan okei.

maanantai 5. toukokuuta 2014

Äidin huoli

Minulla ei ole koskaan elämässäni ollut näin paljon menetettävää.



Saimme siitä karun huomautuksen jo heti lapsemme synnyttyä, kun alle tunnin ikäinen tyttäremme kiidätettiin synnytyssairaalasta ambulanssilla vastasyntyneiden teho-osastolle. Lopullinen diagnoosi oli molemminpuoleinen ilmarinta, mikä tiivistettynä tarkoittaa sitä, että keuhkot painuvat kasaan eikä henki kulje.

Kaikki tapahtui sillä aikaa, kun olin itse synnytyksen jäljiltä leikkaussalissa paikattavana. Minä en siis ikinä edes tavannut lastenlääkäriä, joka tyttäremme oli tutkinut. Mieheni kanssa hän oli kyllä jutellut, mutta silti minulle jäi tilanteesta sellainen olo, että vauvani oli viety pois sillä välin, kun makasin puudutettuna leikkauspöydällä. Tietysti on hyvä, että lääkäri toimi tilanteessa nopeasti(!), mutta muutama sana kanssani olisi ehkä hieman lievittänyt kauhunsekaista paniikkiani myöhemmin kyseisenä yönä.

Yön myöhemmistä tapahtumista minulla on nimittäin vain sekavia muistikuvia, osittain senhetkisen lääkitykseni takia ja osittain siksi, että tilanne yksinkertaisesti oli tähänastisen elämäni kamalin. Tiesin vain, että vauvani oli viety teho-osastolle, eikä kukaan sillä hetkellä osannut kertoa minulle miksi! Minua hoitanut kätilö oli todella ystävällinen ja soitti monta puhelua selvittääkseen tilannetta, mutta muistan lähinnä vain sen, miten halusin huutaa, että selviääkö se, mutten uskaltanut, koska pelkäsin jonkun sanovan "en tiedä".

Vauva ei lopulta ollut hengenvaarassa, mutta epätietoisuus sai tilanteen tuntumaan paljon pahemmalta kuin se oli.

Jo seuraavana päivänä hänet siirrettiin Naistenklinikalle valvontaosastolle ja kahden vuorokauden ikäisenä saimme hänet perhehuoneeseen kanssamme. Sanomattakin lienee selvää, että ensimmäisinä öinä ei nukuttu. Varmaan jokainen tuore äiti on joskus valvonut ja kuunnellut, hengittääkö lapsi varmasti, mutta minä en uskaltanut käydä edes vessassa varmistamatta, että mieheni valvoo ja tarkkailee vauvaa sillä välin. Nyt, kahden viikon ikäisen vauvan kanssa uskallan jo nukkua. Pääasiassa. Välillä hysteerinen äiti ottaa minusta vallan ja tätäkin kirjoittaessani olen käynyt neljä kertaa katsomassa, onko pikkuiseni varmasti kunnossa.

Siellä se tuhisee isänsä kainalossa ja voi oikein hyvin.

perjantai 2. toukokuuta 2014

Vielä kerran minä

Näin tuoreena äitinä voisin helposti leperrellä loputtomiin siitä, kuinka ihanan (täydellisen!) vauvan olen juuri synnyttänyt. Kuinka hän on niin kaunis ja helppo lapsi, tuijottelee minua suurilla silmillään eikä itke juuri koskaan, mutta sen päivityksen aika on vasta vähän myöhemmin. Tämä kyseinen teksti kertoo nimittäin vielä kerran vain minusta. 

Minusta on nimittäin aivan taivaallista, etten ole enää raskaana!!!

Vaikka raskauteni oli toivottu ja helpohko, vihasin kyseistä olotilaa alusta loppuun asti. (Kyllä, kirjoitin "vihata" ja "raskaus" samaan lauseeseen, luit aivan oikein.) Tietenkään en kuvitellutkaan sen olevan helppoa, ja tietysti se oli sen arvoista, mutta sanonpa vain, että voi onneksi se on nyt ohi.

Jo pari päivää synnytyksen jälkeen tunsin voivani paljon paremmin kuin moneen kuukauteen ennen synnytystä. Nyt, 10 päivää myöhemmin, olo on jo loistava. Edes istuminen ei enää tee kipeää. Olen ihan hullaantunut siitä, kuinka helppoa liikkuminen on, ja mihin kaikkiin asentoihin pääsen. Saan kengät jalkaan ilman ähkimistä ja kiroilua! Voin maata selälläni JA vatsallani! Minulla on ihana litteä vatsa (ja kamalat valtavat rinnat, mutta hyväksytään nyt tämä), ja olen omalla vaatekaapillani kuin lapsi karkkikaupassa. En tiedä, mitä pukisin päälleni, koska vaihtoehtoja on niin paljon!

Tuntuu, kuin olisin ollut yhdeksän kuukautta jossain horroksessa ja nyt herännyt. Voi toki olla, ja hyvin todennäköisesti onkin niin, että tämä nykyinen euforinen olotilani on joko osittain tai kokonaan hormonien aikaansaama, mutta ajattelinpahan silti tulla kertomaan, miten hyvältä tuntuu, kun halatessani miestäni pääsen oikeasti ihan lähelle. 

Pieniä asioita, mutta näitä arvostaa nyt taas hetken verran ihan eri tavalla kuin aiemmin.